Yea but no but yea but no but…

Viime viikko herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Hyvin ristiriitaisia sellaisia. Oli fitness classic-viikko.  Facebook ja netti ylipäätään vilisi blogeja ja kuvia viimeisen viikon valmisteluista, jännitys puski väkisinkin läpi ja kisaajat olivat aivan innoissaan.  Mä muistan ton fiiliksen.  

Oli hyvin vaikea viikko, koska pelkkä tekstien lukeminen ja kuvien näkeminen saattoivat saada minutkin innostumaan ja muistamaan ainoastaan kultaiset asiat vuoden takaa. Samalla sekunnilla annoin itselleni mielikuvitus-litsarin ja jouduin muistuttelemaan, että se ei ole enää minun unelmani, eikä minun lajini.  

Huomasin, että minun fitness-kuplani on edelleen hyvin todellinen.  Se toive kisaamisesta ja tietystä ulkonäöstä elää vahvana erityisesti tunnetasolla.  Suorittaminen ja asiaan uppoutuminen oli asia, joka toi turvaa ja sisältöä elämään. Tietty selkeä päämäärä ja itsensä haastaminen olivat asioita, joista nautin.  

On kuitenkin vissi ero, ovatko nämä asiat päähänpinttymiä ja elämän ainoa intohimo. Ovatko ne sairaan ja epävarman ihmisen tapa käsitellä maailmaa ja yrittää löytää itsensä. VAI ovatko ne itsensä haastamista osana muuta kokonaisuutta, rakas harrastus josta ei ihan hirveästi stressaa ja elämäntapa, johon kaikki ovat tervetulleita.  Minulle se oli tuota ensimmäistä. Epic fail.

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että vuodessa olen mennyt henkisesti paljon eteenpäin. Kasvua on tapahtunut siis muutenkin kuin vaatekoossa ;D   Omien haitallisten ajatusmallien tiedostaminen on ollut kaiken a ja o. Olen oppinut olemaan rehellinen itselleni (ja myös TEILLE) kaikesta siitä epäterveellisestä ajattelusta, joka on vienyt minut kohti kisalavoja ja terveyden menettämistä.  Kun sanoo ääneen, ettei ole yli-ihminen tai ettei itsekurini nyt ole mitenkään ihmeellistä, koska kyseessä oli minulle häiriökäyttäytyminen, jossakin vaiheessa nämä asiat on ehkä helpompi hyväksyä. 

Perse edellä puuhun meneminen tavallaan kannattaa aina. Nykyään nautin siitä, ettei ole aikatauluja. Nautin myös suunnattomasti siitä, ettei minun tarvitse tuijottaa kelloa ja syödä 3h välein, jos minulla ei satu olemaan nälkä. Se tunne, kun ensimmäisen kerran siirsin lounasta 2 tuntia eteenpäin, eikä siitä tarvinnut stressata, oli mahtava!  Samoin se, että jos duunissa meni hieman myöhään, maailma ei kaatunutkaan siihen, että jätin salikäynnin välistä, sillä se salini oli pystyssä taas seuraavana päivänä. Hurraa, it’s a miracle!

Uskon, että ne kisaajat, jotka pärjäävät vuosi toisensa jälkeen, ovat niitä, jotka ottavat vähän rennommin.  Tiedän useita ihania fitness-mimmejä, jotka eivät laita ensimmäisenä kalenteriinsa ruokia ja treenejä, vaan ripottelevat nämä asiat niihin slotteihin, jotka ovat jääneet vapaaksi perhe-elämältä/parisuhteelta, työltä ja ystävyyssuhteiden hoitamiselta.  Nämä henkilöt eivät myöskään vedä kieli vyön alla dieettejä loppuun asti, jos tuntuu pahalta, vaan he ottavat happea, ja yrittävät vaikka uudelleen seuraaviin kisoihin.  Itse oman terveyteni kusautin tekemällä kaiken liian isosti.

Olin viime viikonloppuna huoltamassa ihanaista ystävääni bikinidebyytissään.  Pelkäsin jo etukäteen, miten tuonne kisoihin ja tähän skeneen meneminen vaikuttaa omiin ajatuksiini.  Kuten pelkäsinkin, aloin taas välittömästi ihannoimaan fitness-elämäntapaa ja muistelemaan kaiholla omia rääkki-kuukausiani. Tämä on malliesimerkki siitä, miten voimakas tuo tietty hypetys on, ja miten se minun heikkoon mieleeni vaikuttikaan HETI.  Valitettavasti (ja kaikella rispektillä heitä kohtaan, jotka voivat itsensä näistä asioista ulkoistaa) body-maailma sisältää erittäin sairaita ajattelumalleja:

1) Vuosi sitten ihannoin ihmistä, joka on syönyt minigrip-pusseista vuoden ympäri useita vuosia. Nykyään ensimmäinen ajatus on: ”Ei helvetti, ei ikipäivänä. En enää halua uhrata vapautta valita tai elää hetkessä tällä tavalla!”.  Olen varma, että suurin osa ihmisistä ei ole valmis tekemään tällaisia uhrauksia minkään kunnon takia. Mä en enää menee yhdenkään parhaan ystäväni häihin ja syö kanasalaattia vessan eteisessä!!!

2) ”Menkat loppui”, ”On koko ajan ihan v**un kylmä”, ”En oo nukkunu 3 kuukauteen”, ”Mun sisäelimiin sattuu öisin”- tyyliset kommentit käännetään melkein aina positiiviseksi, yleensä ”Nyt tiedän, että rasva varmaan tirisee kunnolla”-malliseksi. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!??!! EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI!!!! Tossa ei ole mitään järkeä, se on kuule se hormonijärjestelmä, joka siellä huutaa hoosiannaa, tai sisäelimet (palelu-> kilpirauhanen, nukkuminen –> lisämunuaiset, sisäelimet –> no vittu kaikki, yleensä munuaiset) on sanomassa sopimustaan irti.  Mistä lähtien kipu ja kärsimys on voitu tulkita noin??

3) ”Oon kattonu vikat 2kk leivonta-ohjelmia ja käyn enemmän kotikokki.net-sivustolla kuin sähköpostissani” (tämä on suora lainaus omasta loppudieetistäni).  Ja tälle nauretaan ja salaa ihaillaan, hehehehehee, ollaan niin piipussa ja niin nälkiityneitä, että tehdään tämmöstä. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖM, say what???? Tällainen toiminta on VAIN JA AINOASTAAN erittäin selkeä indikaattori sille, että suhde ruokaan alkaa järkkymään, ja ruokaa kohtaan on muodostumassa erittäin haitallisia toiminta- sekä ajattelumalleja.  Jos dieettaajalla ei ole ennen projektiin lähtöään ollut jonkin sortin tunnesyömistä/ahmimista/muita syömishäiriöitä, niin sellainen ihan varmasti saadaan kyllä tehtyä.

Nämä kaikki kolme esimerkkiä oli omista vuoden takaisista kokemuksista. Viime vuonna pidin noita asioita normaalina ja tavoittelemisen arvoisina. Nyt katson itseäni peiliin ja kysyn että mitä pirua mun päässä on oikein liikkunu. 

No shit, Sherlock...

No mut. Turhaa mä tässä jeesustelen. Ainahan se oma sen hetkinen elämäntapa ja näennäisesti parempi mielenterveys on asia, jota pitää absoluuttisena totuutena. Ehkä meidän kaikkien pitää vaan etsiä se oma tapamme olla ja elää tätä ainoaa elämää, joka meille on (vissiin?) annettu.  En voi enemmän painottaa sitä, miten paljon tiedän hyviä tyyppejä ja järkeviä fitness-alan kilpailijoita, joille en toivo mitään muuta kuin menestystä ja ihania hetkiä lajin parissa!! <3   Mutta samalla tiedän, että tänäkin keväänä, kun lavoille nousi taas ensikertalaisia, muutaman heistä keho alkaa oireilla, mielen valtaa häpeä ja arvottomuuden tunne. HEILLE haluan sanoa, että etsikää vastauksia muualta kuin omasta huonoudesta, googlettakaa oireitanne tai meilatkaa vaikka minulle. Been there, done that you know :)

Ja hei sorry tää radiohiljaisuus, on vaan ollut jotenkin paljon isoja ajatuksia päässä viimeisten bloggauksien jälkeen, ei ole oikein pystyny mitään järkevää suoltamaan.  Palataan asiaan kepeämpien aiheiden tiimoilta, ensi kerralla aion ehdottomasti kertoa kahdesta oman alansa gurusta, jotka ovat olleet todella tärkeitä henkilöitä oman tervehtymisen kannalta!

  Tsemppii viikkoon!! 

   Filosofi/Keittiöpsykologi/oman pikku elämänsä Ainsteini - Luolanainen

p.s. kiitos kaikista tsempeistä ja uskoutumisista, joita edelleen Metabolinen Tuho-teksti tuottaa. Ootte parhaita!

Metabolinen tuho

 

Että mä oon tyhmä! Olen ollut niin kertakaikkisen idiootti, että olen suorastaan vihainen itselleni. Olen vihainen siksi, että olen pilannut terveyteni vain omien sairaiden päähänpinttymieni ja epävarmuuksieni takia.  Olen vihainen siksi, ettei näistä asioista puhuta, vaikka niistä ollaan oltu hyvin tietoisia jo vuosikymmenen. Kyllä, olen lukenut Scott Abelin tekstejä, ja voin sanoa, että osuu ja uppoaa.

Sain vinkin tästä jenkkiläisetä bodarista ja personal trainerista tuttavaltani (kiitos hänelle, muuten huijaisin itseäni edelleen!).  Tämä henkilö on ollut pitkään huolissaan siitä tendenssistä, jonka hän on huomannut body-lajeissa, varsinkin sen naisharrastajien keskuudessa.  Hän on huomannut, miten lajin noustua, yhä vain useammat naiset alkoivat kisaamisen jälkeen oireilla. Elimistö ei palaudu, paino nousee, vaikka syödään minimaalisesti, ja treenataan aerobistakin melkein päivittäin. Kilpirauhasongelmat ovat yleisiä, samoin muut hormonitoiminnan ongelmat, ja ihmiset tulevat yksinkertaisesti todella pahoinvoiviksi. Sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Abel on keksinyt tälle ilmiölle ihan nimenkin: Metabolic Damage. Suomennettuna aineenvaihdunnan tuho. Kuulostaa pahalta.

Jojo-dieettaajilla, fitness-urheilijoilla ja muilla extreme-dieettejä tekevillä ihmisillä tämä vaiva on yleinen. Jokaisella meistä on oma mielekäs olotilamme, ja kun kroppa näännytetään vähillä hiilareilla, hullulla määrällä aerobista jne., muuttuu aineenvaihdunta niin radikaalisti, ettei se enää kuluta normaalisti energiaa, eikä kroppa pysty tuottamaan / välittämään hormonejakaan enää normaalisti.

Abel nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: Parhaat lajin kilpailijat pystyvät dieettaamaan ihan normaalisti, ja heidän kehonsa palautuu rääkistä hyvin. He ovatkin vuosi toisensa perään huipulla, eikä tämä laji vaadi heiltä suurensuuria ponnisteluita.  Sitten on henkilöt kuten minä. Minä, jolla on aina ollut lihomiseen taipuvainen aineenvaihdunta, minä jolle kisakuntoon pääseminen on ollut todella suuren työn takana, minä joka joutuu ajamaan itsensä ihan piippuun yhden kisan ja kisakunnon takia.  Minun kaltaisilla ihmisillä on vahvuuksia lajiin, toki.  Minulla on ok rakenne, minulla löytyy osaamista ja motivaatiota, sekä itsekuria noudattaa dieettiä.  Minulta löytyy henkistä kanttia kestää kiusauksia ja keskittyä olennaiseen. Mutta yksi vahvuus minulta puuttuu, se on nimittäin se geneettinen lahjakkuus. En ollut koskaan tätä tajunnut.

Abel puhuu ns. aineenvaihdunnallisesta kimmoisuudesta:

        “Metabolic resilience is a real term. It refers to the human physiology’s capacity to bounce back from a diet dilemma of a specific sort: in this case competition preparation”

Tämä on meillä geeneissä, sille emme mitään mahda. Nallekarkit jakautuvat epätasaisesti. Tämä kimmoisuus määrittelee sen, kuinka nokkiinsa elimistö ottaa kisa- tai muista extreme-dieeteistä, ja kuinka se ns. ”ponnahtaa” takaisin normaaliin tyytyväiseen tilaansa offilla.  Scott Abel sanoi minulle suoraan sähköpostissaan:  ”Kehosi ei pidä siitä, mihin olet sen vienyt kisakunnossa.  Se ei pysty palautumaan siitä, ja siksi kroppa kerää rasvaa, ei muunna kilpirauhashormoneja kunnolla, ja pitää mielenkin matalana.  Ainoa mahdollisuus parantua on jättää tämä fitness-skene ja opetella tekemään asioita, joista kroppasi pitää. Löytää juuri itsellesi sopiva laji”.

Voi helvetin kuusitoista, että sapetti tämä viesti. Mitä v***ua sä tuut mulle sanomaan, että mun pitäis jättää mun ainoa syy olla täällä. Mitä mä sitten teen? Miks enää heräisin aamulla tai menisin salille tai söisin parsakaalia ja kanaa ja kookosöljyä?  Tämän ajatuksen ääneen ajateltuani tuli totaaliromahdus. Sain itseni aivan rysän päältä kiinni omasta sairaasta ajattelumallistani.  Oon jauhanu täälläkin täyttä paskaa siitä, että ”joo mä haluun parantua ja olla terve”. PASKAN MARJAT HALUAN!  Ainoa syy tähän toiveeseen on vain se, että pääsisin taas dieetille, ja saisin unelmavartaloni takaisin.  Ja juuri TÄMÄN takia olen itselleni ihan helvetin vihainen tällä hetkellä!!!

Mä oon koko elämäni haaveillu fitness-kropasta. Miksi? No siksi että luulin sen tekevän minusta onnellisen.  Mutta mitäs kun kisa-aamuna katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että olen niin läski, etten viitsi mennä sinne lavalle. Hmmmm. Joku ei nyt ihan täsmää tässä!!  Mä myönnän sen nyt. Mä olen pönkittänyt omaa heikkoa itsetuntoa tavoittelemalla (minulle itselleni!) liian rasvatonta vartaloa ja toisten ihmisten hyväksyntää.  Olen tipahtanut fitness-kuplaani, koska on niin helppo suorittaa ruokavaliota ja treeniohjeita, sillä silloin minun ei tarvitse  miettiä sitä, miltä tämä minusta tuntuu, tai kuka minä olen, ja onko minussa ehkä muita arvokkaita asioita kuin tämä ulkokuori. 

Kun tämän ihanan (kyllä, edelleen olen sairaassa päässäni sitä mieltä) fitness-lajin harjoittelulla on ainoastaan kosmeettinen tavoite, olen määritellyt itseni ulkoisin keinoin. Siinä mennään metsään ja pahasti. Kun maalissa häämöttävä fyysinen kunto toimii ainoana motivaattorina, unohtuu kaikki muut ja pääkoppakaan ei pysy mukana.  Mun keho on suuttunut, koska vein sen liian pitkälle. Siitä aivan suora seuraus on tämä kilpirauhasongelma. Mun kilpirauhasessa ei 90% varmuudella ole mitään vikaa, mutta mun muu kroppa on niin helvetin pihalla, ettei se pysty tekemään sitä normaalimuuntoa T4:sta T3-hormooniksi. That’s it. Quite simple. 

Minulle fitness on ollut ainoastaan oikeutettu syömishäiriö. Siinäpä toinen fakta. Nyt se on sanottu ääneen.

Mr. Abel uskoo, että 70% kilpailemisesta haaveilevista naisista ei pitäisi lähteä hommaan mukaan.  Eli heillä ei ole tätä metabolista kimmoisuutta. Suomessa ei prosenttiluku ole ehkä noin suuri, mutta fakta on, että siellä on se pieni osa kerran tai kaksi kisanneista, joiden kroppa vain sanoo sopimuksensa irti.  Näille ihmisille kisaamisen jatkaminen ja kunnossa pysyminen tarkoittaa jo sitten aineiden käyttöä. Ja nyt en siis puhu mistään treenibuustereista.  Tämä olisi ehkä myös tie, minne itse saattaisin lipsahtaa, jos nyt jatkaisin kisojen kiilto silmissä treenaamista. Ei kiitos.

Metabolisen burn-outin tai lopullisemman tuhon analysointi on vaikeaa. Abel kertoo asiasta näin:

                    ” Many ladies are writing and asking about symptomology, and it is difficult to pinpoint. But if you have dieted hard or dieted long and you notice you gain fat weight, especially cellulite, even while maintaining training and controlled diet, then this is a warning sign of metabolic damage. Frequent injury or illnesses are other warning signs as well. For some living on coffee or caffeine and other stimulants to get through the day, interrupted sleep patterns or requirement of sleep meds, anti-depressant or anti-anxiety medication, all are other common variables to metabolic indices of damage or pending problems”

Jaa ihanku omaa elämää lukisi: rasvaa ja selluliittiä, check. Stimulantit, check. Huonot ja pätkittäiset yöunet, check. Mieliala matalalla, check.

Siis onks joku ottanu musta kuvan kisadieetillä?!?!! Lempihuumeeni kofeiini :D

Mä tein dieetillä asioita väärin. Liikaa treeniä, liian ahdas ajattelutapa, liian vähän lepoa ja KAIKKI ajatukset pyöri ruoassa. Elämäni tärkein asia oli dieetti, ruoka, lisäravinteet, buusterit.  Töissä kiukuttelin ja huusin, enkä jaksanut nähdä juurikaan ystäviäni. Tein kaikesta niin hiton hankalaa.  Ja otetaan nyt huomioon sekin, että mulla oli aivan huippuvalmentaja, joka piti kalorit min. 1500 eikä juoksuttanu mua aerobisilla yli tuntia päivässä.  Jotkut vetää tonnin kaloreita ja monta tuntia aerobista päivässä, silmät pysyy auki vain kofeiinilla, tai ehkäpä jopa kyseenalaisilla piristeillä.  Mitähän mun kondis olis nyt ilman mun fiksua valmentajaani.

Okei, nyt mä oon valaistunut.  Mutta myönnän myös sen, että vaikka olisin tämän kirjan lukenut 2 vuotta sitten, en olisi ehkä sitä uskonut, sillä haave oli liian suuri. Olin päättänyt onnistua. Mutta nyt jälkeenpäin harmittaa; Loppuelämä pilalla parin tunnin takia? Ja kaikista eniten harmittaa ehkä myös se, etten edes osannut aidosti nauttia niistä parista kuukaudesta viime keväänä, sad but true...

Make no mistake, siellä lukijoissakin on paljon tyyppejä, joilla on metabolinen kimmoisuus olemassa, ja osalla (parhailla kisaajilla) myös rakenne-lahjakkuus. Näiden puolesta olen todella onnellinen! Mutta tiedostan omat puutteeni sekä vaaralliset ajatusmallini. Tiedostan myös väärät motiivit kilpailemiselle. En rakasta kilpailemista, vaan rakastan sitä mielikuvaa, että kerrankin olisin hyväksytty fyysisesti, tai että voisin itse hyväksyä itseni ulkoisten avujen kautta. Vittu mitä paskaa! Miten oon saattanut olla niin ulalla ja huijata itseäni??? Tästä syystä on pakko päästää irti ajatuksesta jatkaa fitness kilpailua. Haluan löytää tasapainon ja etsiä lajin / asian, johon minun vahvuudet ja luontaiset vahvuuteni natsaavaat täysin. Kuka tahansa pystyy nousemaan lavalle, kyllä, mutta kaikki eivät pysty poistumaan sieltä järkevästi, terveellisesti.

Kun noin viikko sitten päästin irti ajatuksesta kilpailla, tajusin myös, että motivaationi parantua koki kolahduksen.  Se pysähdytti.  Viime vuoden suoritin fitness-dieettiä, nyt suoritin paranemista. En ole siis edistynyt yhtään toiveessani parantua ns. asioiden suorittamisesta tai kontrolloimisesta, olin vaan keksinyt tälle päähänpinttymälleni jälleen kerran uuden nimen ja sitä kautta oikeutuksen.  Halusin olla paras kilpirauhasen ongelman paranemisessa. Vittu paleot ja kaikki. Paleo on kyllä hyvä ruokavalio minulle, mutta sain siitäkin tehtyä asian, jossa pitää olla täysin kontrollissa ja kärvistellä.  Hitto ku katsoo tätä omaa elämäänsä taaksepäin, niin ei voi ku päivitellä että helvetti sitä on ihminen ollu (ja ON) tyhymä!

Päätös unohtaa kisatavoite on jokseenkin helpottava, mutta kuitenkin pääosin olen TODELLA surullinen tällä hetkellä. Suuri unelma on päästetty vapaaksi.  Uusia unelmia on kehitettävä tilalle. On löydettävä uusia tapoja määritellä itsensä ja oma arvonsa. Fitness ja hyvinvointi tulevat kulkemaan kuitenkin mukanani aina, koska aihe kiinnostaa minua. Tulevaisuudessa otan van erilaisen roolin ehkäpä juuri taustajoukoissa, personal trainerina ja henkilönä, joka haluaa tukea aiheeseen liittyen. Ehkäpä löydän vielä lajin, jossa voin kilpailla, mutta jossa paremmuus määritellään siinä, mitä teet/osaat, eikä millainen ”olet”.

” For figure competitors that may be suffering metabolic damage, know when to say enough is enough. Many write me and say they get ill. They get injured, they feel like hell, and are sick and tired of feeling sick and tired. But they still want to do the next show.”  (Scott Abel, Metabolic Damage and the Dangers of Dieting)

Mä en enää halua olla tuo ihminen. Myönnän vajavaisuuteni ja kehityskohteeni lajin suhteen.  Lahjoja voi olla hieman rakenteen osalla, sekä siinä että lihasmassaa tulee kiitettävästi treenillä, ja että itsekurini on päätähuimaava. Motivaatiotakin riittää lajissa menestymiseen. Mutta aineenvaihdunnallista lahjakkuutta minulla ei ole. Eikä kykyä suhtautua fitnessiin täysin terveellä tavalla. Lisäksi se huikea motivaationi on rakentunut väärälle pohjalle. Piste.

Olen osoittanut, että mä pystyn siihen. Harmi että se piti tehdä oma terveys vaarantaen. Jatkakaa te lahjakkaammat tämän lajin harrastamista ja menestykää siinä! J Ja eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta nyt minun päätavoite on löytää itseni ja rakastaa kroppaani, sen jokaista läskikiloa.  Tää blogi jatkaa treenaamisen ja ruokavalioden tutkimista, raportointia, analysointia ja testaamista, eli turha luulla, että Luolanainen tästä hiljenee ;) Stay tuned!

Pitää varmaan liimata jääkaapin oveen sen fitness-kuvan tilalle :)

Luolanaisenne

 

p.s. Tämä metabolinen tuho ei ole ainoastaan fitness-urheilijoiden riesa. Sama lopputulos voi olla ihan tavallisella laihduttajalla tai jojo-laihduttajalla.  Esim. lääkäreiden voisi olla hyvä lukaista tuo Scott Abelin kirja, jotta voisivat diagnosoida niiden tuhansien mammojen (tämä on usein naisten ongelma) ongelman oikein, jotka tulee vastaanotolle ja valittavat että paino nousee, vaikka syö kaurapuuroa ja kanaa.  Siinä on turha syyttää ihmistä valehtelusta tai ”yritä enemmän laiska läskiperse”, kun ongelmana on aineenvaihdunnan häiriö.  Nämä sairastuneet ihmiset ovat kaikkea muuta kuin laiskoja – he ovat kovalla työllä dieetanneet itsensä sairaaksi.  He ovat nähneet enemmän vaivaa ja nälkää päästäkseen tiettyyn kondikseen vain huomatakseen olevan ojasta allikossa heti dieetin jälkeen. Myös oma lääkärini on huomannut, että kun fitness-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, samalla on kasvanut se potilaiden lista, jolla on samat oireet kuin minulla. Se etten todellakaan ole ainoa lajin harrastaja lääkärin penkillä, ei missään nimessä ole lohduttava tieto, vaan hyvin surullinen sellainen.  Eli ihan kaikella rakkauvella - Tehkää hyvät ihmiset asialle jotain, jos tää postaus tuntuu hieman liiankin tutulta! 

Lähde: Scott Reid Able, "The Metabolic Damage and the Dangers of Dieting - The Metabolic Damage Collection 2006-2010" www.scottabel.com

Tukikampanja pystyyn

Maailmasta löytyis niin paljon tärkeitä asioita, joihin voisi lahjoittaa rahaa ja aikaa ja tukeaan.  On kuitenkin tärkeää huolehtia myös itsestään; antaa elämänsä tärkeimmälle henkilölle tukea ja aikaa.  Joskus tuntuu helpommalta yrittää pelastaa maailma kuin itsensä.  Itselleni on helpompi huolehtia toisten hyvinvoinnista ja unohtaa itseni.  Omat tarpeet ovat jääneet itseltäni (liian!) usein kuulematta.  Nyt päätin kuitenkin alkaa panostamaan itseeni uudella tavalla. Lisämunuaisteni tukikampanja on alkanut!

Vasta sairastuttuani kilpirauhasen vajaatoimintaan olen pysähtynyt miettimään, miten olenkaan laiminlyönyt itseäni koko elämäni ajan.  Tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta on ihan turha syyttää pelkkää fitness-harrastustani. Siemen tälle sairaudelle on kylvetty jo aikoja sitten.  Ennennäkemätön fyysinen stressi varmasti vain laukaisi sen, joka olisi ollut edessä ennemmin tai myöhemmin. Onhan tämä vajaatoiminta jokseenkin perinnöllistäkin.

Jokaisella meistä on varmasti omat kipukohtamme.  Se, miten käsittelemme niitä, on taas hyvin yksilöllistä.  Asioiden läpikäyminen on usein vaikeinta, ja itse olenkin oppikirjaesimerkki siitä, miten asioiden läpikäymisen voi hienosti välttää: Unohtamalla itsensä.  Itsensä unohtaminen on helppoa. Ei siihen tarvita muuta kuin tarvittava määrä tai tarpeeksi vaativia projekteja, joita sitten aletaan SUORITTAA.  Suorittamista voi helposti harjoittaa työelämässä, perhe-elämässä, parisuhde-elämässä, harrastus-elämässä jne.  Suorittamisesta seuraa stressiä.  Ja stressistä seuraa pitkittyessään sairastumista, kun elimistö sanoo, että ”nyt riitti”.

Suorittaminen on hienoa!  Voi painaa duunissa pitkää päivää ja saada hyvää mieltä, kun tekee vähän enemmän kuin muut ja pomot kehuu tuloksia. Parisuhteessa voi yrittää miellyttää toista niiiiiin paljon ja olla vaatimatta itselleen mitään.  Ja kun kerran kuussa toinen muistaa osoittaa kiintymystään, tuntuu se lottovoitolta. Kannatti toimia kynnysmattona!  Harrastaakin voi niin maan perkeleesti.  Verenmaku suussa painetaan aina vaan pidempiä ja kovempia lenkkejä, nautitaan endorfiineista ja toisten ihailusta.  Jopa pitsiä voi nyplätä siihen malliin, että silmissä sumenee. Kun keskittyy johonkin muuhun kuin itseensä, aika menee siivillä ja kalenteri näyttää täydeltä. Eihän siinä ehtisikään miettiä, että miltä minusta tuntuu tai teenkö asioita, joista pidän. Saati että teenkö nyt asioita, jotka parantavat elämänlaatuani PITKÄSSÄ JUOKSUSSA.

Muiden ihmisten miellyttäminen onkin muuten kätevintä ikinä.  Niin kauan kun keskittyy asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa, on projekti ikuinen (esim. toisten ihmisten ajatukset ja tunteet).  Itse olen tähän saakka aina keskittynyt vain miettimään, miten loukkaisin muita vähiten, miten saisin työkavereideni/esimieheni arvostusta, miten kaikki viihtyisivät kanssani eikä kellään olisi murheita, miten tuokin ihminen nyt minuun rakastuisi.  Minun ahkeruuteni tai hiusteni kampaus tai rasvaprosentti varmasti ovat niitä asioita, jotka edellä mainittuihin hyväksyviin toimintoihin vaikuttaa! Siksi pitää vaan yrittää kovemmin, olla kiltimpi, olla kauniimpi, olla lihaksikkaampi, olla rikkaampi, olla fiksumpi.

Vaan kuinka kävikään tällä toimintamallilla ja mikä on lopputulema? No ei kovin mairitteleva (= ylipainoinen ja sinkku fitness-norsu täällä moro!).  Kaikilla elämän osa-alueilla voi tulla ylikuntoon. Termi sopii mielestäni erinomaisesti myös muuhun elämään kuin urheiluun.  Kun ihminen stressaa,  alkuun tuntuu kivalta.  Elimistö (lisämunuaiset) alkavat erittää kortisolia, jonka avulla pysymme skarppeina ja ajatus juoksee.  Unta ei tarvitse kuin pari tuntia, kebab-rulla ja täält taas tullaan!  Kun lisämunuais-parat ovat joutuneet työskentelemään extraa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia (!), ne väsähtävät. Kortisolia ei enää eritykään edes perus-elämisen verran.  Oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin kilpirauhasen vajaatoiminnassakin (ja myös hyvin yksilöllisiä).  Usein nämä kaksi vitsausta kulkevatkin käsi kädessä, tietääkseni toinen voi aiheuttaa toisen, kummin päin tahansa.  Vielä on omalla kohdallani epäselvää, miten uupuneet omat lisämunuaiseni ovat, mutta siihen saan tulokset parin viikon sisällä.

Tuloksia odotellessa lisämunuaisia voi tukea ihan kotikonstein.  Useimmille nämä ovat aivan riittäviä, ja seuraavilla ohjeilla uskon kaikkien voivan parantaa elämänlaatuaan huomattavasti ja ennaltaehkäistä tulevaisuuden vaivoja.  Henkisen stressin kanssa kamppailu on hyvin henkilökohtaista, ja siihen jokaisen kannattaa panostaa omalla tahollaan. Siihen hyviä lääkkeitä voi olla ystävien seura, meditointi, kirjojen lukeminen, opiskelu tai vaikkapa tarvittaessa psykoterapia.  Sen sijaan kaikkien meidän fysiikka arvostaa taatusti yhtä paljon seuraavia asioita: Riittävästi ja laadukasta lepoa, ravintoa sekä liikuntaa.  Jos joku väittää, ettei hänen kroppansa tule hyötymään näihin asioihin panostamisesta, voi tulla esittämään perustelunsa mulle vaikka ihan facetoface - omat hammassuojat mukaan!

   1. Lepo

Uni on välttämätöntä.  Unen aikana elimistö palautuu ja korjaa itseään. Jos tähtäät harjoittelussasi kasvuun, on muistettava että lihas kasvaa levossa, eikä siellä salilla!  Tällä hetkellä nukun enemmän kuin paljon, ihan jo siksi, että kilppari väsyttää aivan pirusti.  Tulevaisuudessa aion panostaa myös enemmän lepäämiseen, varsinkin tulevien dieettieni aikana.  Menen vaikka ilta kasilta nukkumaan, että saan yli 8h unet!  Pyrin menemään klo 22 sänkyyn, ja vähentelen valoja jo hyvissä ajoin. Venyttely on loistavaa iltapuuhaa. Luen sängyssä usein kirjaa, koen sen rauhoittavan ja unen tulevan nopeammin, kun ajatukset ei laukkaa ympäriinsä.  Otan myös melkein joka päivä päikkärit työpäivän päätteeksi.  Myös kofeiinipitoisia juomia vältän klo 15 jälkeen.

Tuntuuko tutulta? Auttaisiko myös Sinua kirjan lukeminen tai piikkimatolla makoilu?

2.  Ravinto

Ei riitä, että syö. Pitää syödä oikein. Jokaisen kroppa sietää varmasti eri tavalla eri ravinteita, joten omaa oloaan on kuunneltava, mutta lienee ihan oikeutettua väittää, että jokaisen olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että a) syö säännöllisesti (ei vain yhtä jättiateriaa päivässä, nounou nouuuuuuu!), b) syö sopivan määrän (ei liian vähän, eikä liian paljon), ja c) syö laadukasta ja monipuolista ruokaa (tee itse mielellään alusta saakka, vältä eineksiä  -  tällä pääset jo pitkälle).

Itse syön tällä hetkellä paleo-tyylisesti, koska kyseinen ruokavalio tukee elimistöni ja erityisesti suoliston toimintaa ja sitä kautta edistää lisämunuaisteni ja kilpirauhasen toipumista.  Syön aamiaisen, välipalan, lounaan, välipalan, treenijuoman ja illallisen.  Normaalisti (terveenä) söisin vielä kuudennenkin aterian, mutta tällä hetkellä yksi ateria menee nukkumiseen. Pidän lepoa tärkeämpänä nyt. Paleo perustuu siihen ajatukseen, että vältetään kaikkea, mitä ei olisi ollut tarjolla luolamies-aikana, koska tuolta ajalta ovat kuitenkin geenimme peräisin, eikä geeniperimä juuri ole ehtinyt parissatuhannessa vuodessa muuttua (toisin kuin elintarviketeollisuus!). Maitotuotteita, viljoja, palkokasveja, sokereita saati lisäaineita eivät esi-isämme käyttäneet, joten päätin sitten kokeilla, pysyisinkö itse elämään ilman niitä.  Ja aivan hyvin onnistuu.  Vatsa toimii ja ihoni ei ole ollut koskaan näin hyvässä kuosissa. Kokeilua takana siis kohta 4 vkoa.  Viljat aiheuttavat usealle meistä suolisto-ongelmia. Jos pasta-aterian jälkeen suomeksi sanottuna vatsa pömpöttää ja peräpää laulaa, suosittelen kokeilemaan jättämään kauran, vehnän, rukiin ja ohran pois ruokavaliosta kokonaan.  Entä kukkiiko naama, vaikka olet jo teini-iän ohittanut?  Heitä 2 viikoksi KAIKKI maitotuotteet pois, ja katso sen jälkeen peilistä tuloksia.  Lisää tietoa paleo-ruokavaliosta löydät täältä .

  

   3. Liikunta

Keho on tehty liikkumaan, ei ainoastaan istumaan ja makaamaan! Kannattaa harrastaa monipuolisesti erilaisia lajeja. Voimaa, kestävyyttä ja liikkuvuutta harjoittavia lajeja, kuten saliharjoittelua, kävelyä/jumppaa/spinningiä/juoksua, unohtamatta venyttelyä/joogaa tms.  Älä vedä överiksi, äläkä laiminlyö tiettyjä lajeja (yleensä tuppaa itsellään toi venyttely ”unohtumaan”… jännä.).

Aerobinen liikunta rassaa lisämunuaisia (nostaa kortisolitasoja), siksi olen jättänyt ne melkein kokonaan pois treeniohjelmastani toistaiseksi.  Teen korkeintaan matalasykkeisiä ja melko lyhyitä lenkkejä.  Salilla teen vastusharjoittelua 5 kertaa viikossa.  Liikunnan lisäksi tärkeää on myös tarpeeksi monipuolisesti huoltaa elimistöä, eli venytellä, käydä hierojalla/kiropraktikolla/ osteopaatilla/fyssarilla, tai vaikkapa joogata. Itselleni rauhalliset lajit ovat olleet aina hyvin vaikeita (eli en ole niitä tehnyt!), koska ne olisivat vaatineet sitä pysähtymistä ja rauhoittumista. Se ei suorittaja-tyttöä kiinnostanut.  Mutta koska tiedän, että kroppani sitä kaipaa, pakotan pääkoppanikin pitämään siitä. Siedätyshoitoa ;) Tänä aamuna kävin ekaa kertaa ikinä hot joogassa. Kokemus oli positiivinen, lämpö oli todella miellyttävä elementti, tuntui että lihas otti paremmin harjoitusta vastaan ja kankea emäntä pääsi jopa siihen johonki  ”koira-asentoon”… :D  Kilpirauhasvaivaisena hiki on tiukassa, mutta taisipa minullakin yksi hikipisara irrota lopputunnista. Vieressä joogaavalla ihanaisella ystävälläni Tintillä oli ihan eri meininki, nesteet lähti liikkeelle todella vauhdikkaasti ja minä kateellisena vierestä seurasin ja toivoin että oma aineenvaihduntanikin olisi joskus siinä kunnossa. Eli voin suositella, aion itse kokeilla myös hot pilatesta lähiviikkoina. Käy tsekkaa YogaNordicin tuntitarjonta ja siellä on nyt tosi hyvä viikon tutustumiskampanjakin menossa!! 

Työstän siis henkistä jaksamista ja pyrin poistamaan pään sisällä olevaa stressiä eri keinoilla, mutta fyysisen stressin vähentäminen on ehkä nopeampaa ja pienilläkin asioilla on merkitystä.  Haluan tukea fysiikkaani ja optimoida elimistöllä tasapainotilan, jotta sillä olisi parhaat mahdolliset edellytykset hormonitoiminnan ja aineenvaihdunnan käynnistymiseen.  Syön puhtaasti ja huolehdin että saan tarpeeksi ravintoaineita ja vitamiineja, lepään aina kun siltä tuntuu, ja urheilen sopivasti.  Kun elimistöni on optimaalisessa tilassa, antaa se hyvän pohjan kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja lisämunuaisten uupumisesta paranemisellekin.

Oma kaikkivoipaisuuteni sai siis kovan kolauksen, kun perusterveenä ihmisenä jouduinkin myöntymään fyysisen vajavaisuuden edessä. Pelkkä tahdonvoima ja sinnikyys eivät enää riittäneetkään.  Vaikka kuinka nytkin yritän, en pääse eteenpäin!  Syödessäni superterveellisesti ja maltillisilla kaloreilla, painoni ei laskekaan, vaan nousee. Vaikka kuinka treenaan, ei se välttämättä tuota tulosta, kun elimistö ei palaudu (kilpirauhasen vajaatoiminnan takia aineet ei elimistössä vaihdu, eikä varmasti lihaskaan kasva). Mutta otan tämän oppimiskokemuksena. Onhan suorastaan hykerrytävä rangaistus minulle, SUPERSUORITTAJALLE, ettei suorittamisesta seuraa mitään (?) palkintoa. On etsittävä uusia keinoja motivoitua, on keksittävä uusia tapoja sietää itseään.  Oli typerää ajatella, että kun saavutan tietyn kunnon, elämä on yhtäkkiä stressitöntä ja huoletonta. Olen oppinut läksyni. Eivät asiat muutu miksikään, jos en niitä itse halua muuttaa ja opettele olemaan tyytyväinen pienistäkin onnistumisista.  En enää saa palkintoa terveellisestä ja optimoidusta ruokavalion noudattamisesta karistettujen kilojen muodossa, mutta yritän oppia olemaan iloinen siitä, että tiedän tekeväni oikeita asioita kroppani eteen. Toisin sanoen, pidän itsestäni nyt aidosti huolta.

Eli mistäs tänään oltais onnellisia? No vaikkapa siitä, että olen vielä suurimman osan ajasta täysin työkykyinen. Minulla on myös ihania ystäviä, kenen kanssa esim. harrastaa, käydä Hulluilla Päivillä ja katsella leffoja. Eikä nämä ole muuten mitään elämän pieniä iloja, vaan sieltä parhaimmasta päästä ^_^  Mistä itse olet kiitollinen?  Mieti edes yksi asia ja keskity siihen hyvään fiilikseen, jota tuon asian ajatteleminen saa Sinussa aikaan.  Siitä on hyvä painaa tää päivä pakettiin :)

Palataan taas,

Thaija

Touché, my friend, TOUCHÉ!

p.s. mainittakoon vielä, etten ole lääkäri, eikä tämä ole tieteellinen artikkeli, joten kirjaimellisesti asioiden ottamista kannattaa välttää. En halua tuputtaa omia valintojani, esim. tätä paleota, mutta mulle se toimii ja suosittelen kyllä kokeilemaan sitä :) Tulen varmasti kirjoittelemaan vielä asiapitoisempaakin tekstiä, joista löytyy esim. tutkimustuloksia joihin perustan ajatuksiani ja omia valintojani. Kommentit, toiveet ja kysymykset tervetulleita näistä aiheista tietenkin!