Metabolinen tuho

 

Että mä oon tyhmä! Olen ollut niin kertakaikkisen idiootti, että olen suorastaan vihainen itselleni. Olen vihainen siksi, että olen pilannut terveyteni vain omien sairaiden päähänpinttymieni ja epävarmuuksieni takia.  Olen vihainen siksi, ettei näistä asioista puhuta, vaikka niistä ollaan oltu hyvin tietoisia jo vuosikymmenen. Kyllä, olen lukenut Scott Abelin tekstejä, ja voin sanoa, että osuu ja uppoaa.

Sain vinkin tästä jenkkiläisetä bodarista ja personal trainerista tuttavaltani (kiitos hänelle, muuten huijaisin itseäni edelleen!).  Tämä henkilö on ollut pitkään huolissaan siitä tendenssistä, jonka hän on huomannut body-lajeissa, varsinkin sen naisharrastajien keskuudessa.  Hän on huomannut, miten lajin noustua, yhä vain useammat naiset alkoivat kisaamisen jälkeen oireilla. Elimistö ei palaudu, paino nousee, vaikka syödään minimaalisesti, ja treenataan aerobistakin melkein päivittäin. Kilpirauhasongelmat ovat yleisiä, samoin muut hormonitoiminnan ongelmat, ja ihmiset tulevat yksinkertaisesti todella pahoinvoiviksi. Sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Abel on keksinyt tälle ilmiölle ihan nimenkin: Metabolic Damage. Suomennettuna aineenvaihdunnan tuho. Kuulostaa pahalta.

Jojo-dieettaajilla, fitness-urheilijoilla ja muilla extreme-dieettejä tekevillä ihmisillä tämä vaiva on yleinen. Jokaisella meistä on oma mielekäs olotilamme, ja kun kroppa näännytetään vähillä hiilareilla, hullulla määrällä aerobista jne., muuttuu aineenvaihdunta niin radikaalisti, ettei se enää kuluta normaalisti energiaa, eikä kroppa pysty tuottamaan / välittämään hormonejakaan enää normaalisti.

Abel nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: Parhaat lajin kilpailijat pystyvät dieettaamaan ihan normaalisti, ja heidän kehonsa palautuu rääkistä hyvin. He ovatkin vuosi toisensa perään huipulla, eikä tämä laji vaadi heiltä suurensuuria ponnisteluita.  Sitten on henkilöt kuten minä. Minä, jolla on aina ollut lihomiseen taipuvainen aineenvaihdunta, minä jolle kisakuntoon pääseminen on ollut todella suuren työn takana, minä joka joutuu ajamaan itsensä ihan piippuun yhden kisan ja kisakunnon takia.  Minun kaltaisilla ihmisillä on vahvuuksia lajiin, toki.  Minulla on ok rakenne, minulla löytyy osaamista ja motivaatiota, sekä itsekuria noudattaa dieettiä.  Minulta löytyy henkistä kanttia kestää kiusauksia ja keskittyä olennaiseen. Mutta yksi vahvuus minulta puuttuu, se on nimittäin se geneettinen lahjakkuus. En ollut koskaan tätä tajunnut.

Abel puhuu ns. aineenvaihdunnallisesta kimmoisuudesta:

        “Metabolic resilience is a real term. It refers to the human physiology’s capacity to bounce back from a diet dilemma of a specific sort: in this case competition preparation”

Tämä on meillä geeneissä, sille emme mitään mahda. Nallekarkit jakautuvat epätasaisesti. Tämä kimmoisuus määrittelee sen, kuinka nokkiinsa elimistö ottaa kisa- tai muista extreme-dieeteistä, ja kuinka se ns. ”ponnahtaa” takaisin normaaliin tyytyväiseen tilaansa offilla.  Scott Abel sanoi minulle suoraan sähköpostissaan:  ”Kehosi ei pidä siitä, mihin olet sen vienyt kisakunnossa.  Se ei pysty palautumaan siitä, ja siksi kroppa kerää rasvaa, ei muunna kilpirauhashormoneja kunnolla, ja pitää mielenkin matalana.  Ainoa mahdollisuus parantua on jättää tämä fitness-skene ja opetella tekemään asioita, joista kroppasi pitää. Löytää juuri itsellesi sopiva laji”.

Voi helvetin kuusitoista, että sapetti tämä viesti. Mitä v***ua sä tuut mulle sanomaan, että mun pitäis jättää mun ainoa syy olla täällä. Mitä mä sitten teen? Miks enää heräisin aamulla tai menisin salille tai söisin parsakaalia ja kanaa ja kookosöljyä?  Tämän ajatuksen ääneen ajateltuani tuli totaaliromahdus. Sain itseni aivan rysän päältä kiinni omasta sairaasta ajattelumallistani.  Oon jauhanu täälläkin täyttä paskaa siitä, että ”joo mä haluun parantua ja olla terve”. PASKAN MARJAT HALUAN!  Ainoa syy tähän toiveeseen on vain se, että pääsisin taas dieetille, ja saisin unelmavartaloni takaisin.  Ja juuri TÄMÄN takia olen itselleni ihan helvetin vihainen tällä hetkellä!!!

Mä oon koko elämäni haaveillu fitness-kropasta. Miksi? No siksi että luulin sen tekevän minusta onnellisen.  Mutta mitäs kun kisa-aamuna katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että olen niin läski, etten viitsi mennä sinne lavalle. Hmmmm. Joku ei nyt ihan täsmää tässä!!  Mä myönnän sen nyt. Mä olen pönkittänyt omaa heikkoa itsetuntoa tavoittelemalla (minulle itselleni!) liian rasvatonta vartaloa ja toisten ihmisten hyväksyntää.  Olen tipahtanut fitness-kuplaani, koska on niin helppo suorittaa ruokavaliota ja treeniohjeita, sillä silloin minun ei tarvitse  miettiä sitä, miltä tämä minusta tuntuu, tai kuka minä olen, ja onko minussa ehkä muita arvokkaita asioita kuin tämä ulkokuori. 

Kun tämän ihanan (kyllä, edelleen olen sairaassa päässäni sitä mieltä) fitness-lajin harjoittelulla on ainoastaan kosmeettinen tavoite, olen määritellyt itseni ulkoisin keinoin. Siinä mennään metsään ja pahasti. Kun maalissa häämöttävä fyysinen kunto toimii ainoana motivaattorina, unohtuu kaikki muut ja pääkoppakaan ei pysy mukana.  Mun keho on suuttunut, koska vein sen liian pitkälle. Siitä aivan suora seuraus on tämä kilpirauhasongelma. Mun kilpirauhasessa ei 90% varmuudella ole mitään vikaa, mutta mun muu kroppa on niin helvetin pihalla, ettei se pysty tekemään sitä normaalimuuntoa T4:sta T3-hormooniksi. That’s it. Quite simple. 

Minulle fitness on ollut ainoastaan oikeutettu syömishäiriö. Siinäpä toinen fakta. Nyt se on sanottu ääneen.

Mr. Abel uskoo, että 70% kilpailemisesta haaveilevista naisista ei pitäisi lähteä hommaan mukaan.  Eli heillä ei ole tätä metabolista kimmoisuutta. Suomessa ei prosenttiluku ole ehkä noin suuri, mutta fakta on, että siellä on se pieni osa kerran tai kaksi kisanneista, joiden kroppa vain sanoo sopimuksensa irti.  Näille ihmisille kisaamisen jatkaminen ja kunnossa pysyminen tarkoittaa jo sitten aineiden käyttöä. Ja nyt en siis puhu mistään treenibuustereista.  Tämä olisi ehkä myös tie, minne itse saattaisin lipsahtaa, jos nyt jatkaisin kisojen kiilto silmissä treenaamista. Ei kiitos.

Metabolisen burn-outin tai lopullisemman tuhon analysointi on vaikeaa. Abel kertoo asiasta näin:

                    ” Many ladies are writing and asking about symptomology, and it is difficult to pinpoint. But if you have dieted hard or dieted long and you notice you gain fat weight, especially cellulite, even while maintaining training and controlled diet, then this is a warning sign of metabolic damage. Frequent injury or illnesses are other warning signs as well. For some living on coffee or caffeine and other stimulants to get through the day, interrupted sleep patterns or requirement of sleep meds, anti-depressant or anti-anxiety medication, all are other common variables to metabolic indices of damage or pending problems”

Jaa ihanku omaa elämää lukisi: rasvaa ja selluliittiä, check. Stimulantit, check. Huonot ja pätkittäiset yöunet, check. Mieliala matalalla, check.

Siis onks joku ottanu musta kuvan kisadieetillä?!?!! Lempihuumeeni kofeiini :D

Mä tein dieetillä asioita väärin. Liikaa treeniä, liian ahdas ajattelutapa, liian vähän lepoa ja KAIKKI ajatukset pyöri ruoassa. Elämäni tärkein asia oli dieetti, ruoka, lisäravinteet, buusterit.  Töissä kiukuttelin ja huusin, enkä jaksanut nähdä juurikaan ystäviäni. Tein kaikesta niin hiton hankalaa.  Ja otetaan nyt huomioon sekin, että mulla oli aivan huippuvalmentaja, joka piti kalorit min. 1500 eikä juoksuttanu mua aerobisilla yli tuntia päivässä.  Jotkut vetää tonnin kaloreita ja monta tuntia aerobista päivässä, silmät pysyy auki vain kofeiinilla, tai ehkäpä jopa kyseenalaisilla piristeillä.  Mitähän mun kondis olis nyt ilman mun fiksua valmentajaani.

Okei, nyt mä oon valaistunut.  Mutta myönnän myös sen, että vaikka olisin tämän kirjan lukenut 2 vuotta sitten, en olisi ehkä sitä uskonut, sillä haave oli liian suuri. Olin päättänyt onnistua. Mutta nyt jälkeenpäin harmittaa; Loppuelämä pilalla parin tunnin takia? Ja kaikista eniten harmittaa ehkä myös se, etten edes osannut aidosti nauttia niistä parista kuukaudesta viime keväänä, sad but true...

Make no mistake, siellä lukijoissakin on paljon tyyppejä, joilla on metabolinen kimmoisuus olemassa, ja osalla (parhailla kisaajilla) myös rakenne-lahjakkuus. Näiden puolesta olen todella onnellinen! Mutta tiedostan omat puutteeni sekä vaaralliset ajatusmallini. Tiedostan myös väärät motiivit kilpailemiselle. En rakasta kilpailemista, vaan rakastan sitä mielikuvaa, että kerrankin olisin hyväksytty fyysisesti, tai että voisin itse hyväksyä itseni ulkoisten avujen kautta. Vittu mitä paskaa! Miten oon saattanut olla niin ulalla ja huijata itseäni??? Tästä syystä on pakko päästää irti ajatuksesta jatkaa fitness kilpailua. Haluan löytää tasapainon ja etsiä lajin / asian, johon minun vahvuudet ja luontaiset vahvuuteni natsaavaat täysin. Kuka tahansa pystyy nousemaan lavalle, kyllä, mutta kaikki eivät pysty poistumaan sieltä järkevästi, terveellisesti.

Kun noin viikko sitten päästin irti ajatuksesta kilpailla, tajusin myös, että motivaationi parantua koki kolahduksen.  Se pysähdytti.  Viime vuoden suoritin fitness-dieettiä, nyt suoritin paranemista. En ole siis edistynyt yhtään toiveessani parantua ns. asioiden suorittamisesta tai kontrolloimisesta, olin vaan keksinyt tälle päähänpinttymälleni jälleen kerran uuden nimen ja sitä kautta oikeutuksen.  Halusin olla paras kilpirauhasen ongelman paranemisessa. Vittu paleot ja kaikki. Paleo on kyllä hyvä ruokavalio minulle, mutta sain siitäkin tehtyä asian, jossa pitää olla täysin kontrollissa ja kärvistellä.  Hitto ku katsoo tätä omaa elämäänsä taaksepäin, niin ei voi ku päivitellä että helvetti sitä on ihminen ollu (ja ON) tyhymä!

Päätös unohtaa kisatavoite on jokseenkin helpottava, mutta kuitenkin pääosin olen TODELLA surullinen tällä hetkellä. Suuri unelma on päästetty vapaaksi.  Uusia unelmia on kehitettävä tilalle. On löydettävä uusia tapoja määritellä itsensä ja oma arvonsa. Fitness ja hyvinvointi tulevat kulkemaan kuitenkin mukanani aina, koska aihe kiinnostaa minua. Tulevaisuudessa otan van erilaisen roolin ehkäpä juuri taustajoukoissa, personal trainerina ja henkilönä, joka haluaa tukea aiheeseen liittyen. Ehkäpä löydän vielä lajin, jossa voin kilpailla, mutta jossa paremmuus määritellään siinä, mitä teet/osaat, eikä millainen ”olet”.

” For figure competitors that may be suffering metabolic damage, know when to say enough is enough. Many write me and say they get ill. They get injured, they feel like hell, and are sick and tired of feeling sick and tired. But they still want to do the next show.”  (Scott Abel, Metabolic Damage and the Dangers of Dieting)

Mä en enää halua olla tuo ihminen. Myönnän vajavaisuuteni ja kehityskohteeni lajin suhteen.  Lahjoja voi olla hieman rakenteen osalla, sekä siinä että lihasmassaa tulee kiitettävästi treenillä, ja että itsekurini on päätähuimaava. Motivaatiotakin riittää lajissa menestymiseen. Mutta aineenvaihdunnallista lahjakkuutta minulla ei ole. Eikä kykyä suhtautua fitnessiin täysin terveellä tavalla. Lisäksi se huikea motivaationi on rakentunut väärälle pohjalle. Piste.

Olen osoittanut, että mä pystyn siihen. Harmi että se piti tehdä oma terveys vaarantaen. Jatkakaa te lahjakkaammat tämän lajin harrastamista ja menestykää siinä! J Ja eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta nyt minun päätavoite on löytää itseni ja rakastaa kroppaani, sen jokaista läskikiloa.  Tää blogi jatkaa treenaamisen ja ruokavalioden tutkimista, raportointia, analysointia ja testaamista, eli turha luulla, että Luolanainen tästä hiljenee ;) Stay tuned!

Pitää varmaan liimata jääkaapin oveen sen fitness-kuvan tilalle :)

Luolanaisenne

 

p.s. Tämä metabolinen tuho ei ole ainoastaan fitness-urheilijoiden riesa. Sama lopputulos voi olla ihan tavallisella laihduttajalla tai jojo-laihduttajalla.  Esim. lääkäreiden voisi olla hyvä lukaista tuo Scott Abelin kirja, jotta voisivat diagnosoida niiden tuhansien mammojen (tämä on usein naisten ongelma) ongelman oikein, jotka tulee vastaanotolle ja valittavat että paino nousee, vaikka syö kaurapuuroa ja kanaa.  Siinä on turha syyttää ihmistä valehtelusta tai ”yritä enemmän laiska läskiperse”, kun ongelmana on aineenvaihdunnan häiriö.  Nämä sairastuneet ihmiset ovat kaikkea muuta kuin laiskoja – he ovat kovalla työllä dieetanneet itsensä sairaaksi.  He ovat nähneet enemmän vaivaa ja nälkää päästäkseen tiettyyn kondikseen vain huomatakseen olevan ojasta allikossa heti dieetin jälkeen. Myös oma lääkärini on huomannut, että kun fitness-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, samalla on kasvanut se potilaiden lista, jolla on samat oireet kuin minulla. Se etten todellakaan ole ainoa lajin harrastaja lääkärin penkillä, ei missään nimessä ole lohduttava tieto, vaan hyvin surullinen sellainen.  Eli ihan kaikella rakkauvella - Tehkää hyvät ihmiset asialle jotain, jos tää postaus tuntuu hieman liiankin tutulta! 

Lähde: Scott Reid Able, "The Metabolic Damage and the Dangers of Dieting - The Metabolic Damage Collection 2006-2010" www.scottabel.com