Metabolinen tuho vs. syömishäiriö

Hohhoijakkaa. Aikamoista hullunmyllyä ja moninaisia ajatuksia on saanut blogi ja aiempi esiintyminen A-Studiossa aikaan (linkit juttuun ja tv-ohjelmaan).  Kuplassa asuvat tietenkin suuttuivat (ainakin todella usea), monilla on hirveä tarve perustella omia motiivejaan ja metodejaan.  Toisaalta on taas tullut paljon kiitosta ja viestejä kohtalotovereilta.  Yksi asia nyt kuitenkin pitää ilmeisesti vääntää rautalangasta, kun ihmisten sisälukutaito taitaa olla kesälomalla. Vai onko tumput niin turvoksissa, ettei veri kierrä päähän asti, mene ja tiedä, mutta laitetaanpa tässä postauksessa vähä faktoja pöytään ;D

A-Studio oli tehnyt jutun aiheen ympärille, joka ei ole sama asia kuin mistä minä olen halunnut kertoa ja kirjoittaa täällä. Juttu rakennettiin syömishäiriön ympärille, kun taasen oma pointtini on ollut tuoda tietoa tästä metabolisesta tuhosta.  Syömishäiriö sattuu vaan olemaan paaaaljon raflaavampi teema kuin metabolinen tuho/aineenvaihdunnan vaurio.  Mä oon sanonu kerran kuukausia sitten, että minun fitness-harrastus oli enemmän syömishäiriö kuin kilpaurheilua, juu kyllä fine blaablaablaa, mutta sillä EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ METABOLISEN TUHON KANSSA!!!!  

(Huom: kutsun metabolista tuhoa tästä eteenpäin aineenvaihdunnan vaurioksi, koska uskon, että se on ymmärrettävämpi ja helpommin lähestyttävä terminä).

Ymmärrän, ettei A-Studio voinut muutaman minuutin mittaisessa pätkässään avata aineenvaihdunnan vaurion teoriaa yhtään. Kyseessä on todella monimutkainen asia, jota itse opettelen edelleen, joten miten kukaan voisi edes yrittää kertoa siitä parissa minuutissa.   Mutta juuri sen takia, aion paasata aiheesta aina ikuisesti, koska tämä SAIRAUS tarvitsee lisää lääkäreitä ja valmentajia, jotka osaavat tunnistaa oireita ja auttaa sairastuneita paranemaan. On todella harmillista, että nyt moni on sekoittanut kaksi täysin eri asiaa, fyysisen (aineenvaihdunnan vaurio) ja psyykkisen (syömishäiriö) sairauden, keskenään.  Mulla oli varmaankin ne molemmat, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, nämä kaksi asiaa pitää erottaa toisistaan!

Fitness-harrastaja, joka treenaa järkevästi ja syö hyvin, ottaa sopivan rennosti, muistaa levätä ja omaa vahvan itsetunnon, ei selkeästikään ole syömishäiriötapaus. MUTTA. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä harrastaja voisi sairastua aineenvaihdunnan vaurioon.  Ja sama toisinpäin, eli vaikka kuinka häiriintynyt tapaus lähtisi lajin pariin, suorittaisi silmät kiiluen treeni- ja ruokaohjelmaa ja hakisi harrastuksesta pelkästään esteettistä hyötyä ja toisten ihmisten hyväksyntää, voi hän selvitä lajista ilman sen kummempia sairasteluja. Toisin sanoen, näillä kahdella asialla ei ole minkäänmoista syy-seuraus-suhdetta!!! Myöskään sillä ei ole mitään väliä, minkä ikäinen tai miltä treenitaustalta harrastaja ponnistaa kohti kisalavoja. Aineenvaihdunnan vaurio on ihan yhtä mahdollinen,ja riippuu hyvin pitkälti harrastajan geneettisistä aineenvaihdunnan ominaisuuksista.

Toki, kuten omalla kohdallani, tietty supersuorittaminen ja syömishäiriökäyttäytyminen edesauttoivat sitä, että sillon kuin olisi pitänyt reagoida kehoni omiin hälyytyssignaaleihin, en halunnut kuunnella niitä, koska halusin onnistua. Hinnalla millä hyvänsä. Se hinta oli terveyteni.  Toinen asia, joka yhdistää nämä kaksi on se, että jos henkilön taustalla on syömishäiriö tai häiriintynyt kehonkuva tms., on näiden henkilöiden hyvin helppo lähteä mukaan lajiin, jossa heidän sairaat ajattelumallinsa ja kykynsä saavat kiitosta, ja niiden ansioista saatetaan jopa voittaa kisoja.

No kenelle se aineenvaihdunnan vaurio sitten tulee? Siihen ei ole valitettavasti suoraa vastausta, mutta sen verran uskallan väittää, että puhutaan vain muutaman prosentin luokkaa olevista harrastajista, jotka pystyvät vuosi ja kisa toisensa jälkeen selviytymään ilman jotakin aineenvaihdunnan vaurion sairauksista (ihan vain muutamia mainitakseni juuri kilpirauhashormoni-ongelmat, lisämunuaisten uupumus, munuaisten tai maksan vauriot, ruoansulatussairaudet, allergiat ja muut autoimmuunisairaudet). Tarkoitan siis, että jos sulla on tarpeeksi hyvät geenit ja ominaisuudet lajiin, niin pärjäät metodeista huolimatta vuodesta toiseen. Näitä ihmisiä on siis kourallinen.

Sitten on se suuri harrastaja/kisaajajoukko, jolla on ”ihan hyvät” lähtökohdat lajia varten. Näiden henkilöiden kohdalla treenitavat, ruokailun järkevyys, lepo ynnä muut ympäristötekijät määrittelevät sen, tuleeko menestystä ja pysyykö terveenä.  Jos näiden keskivertoharrastajien valmentajat ovat hyviä, heillä on pää kasassa ja osaavat kuunnella kehonsa signaaleja, ja he muistavat levätä ja ottaa tarpeeksi off-kausia, he luultavasti pärjäävät myös ihan ok, vaihtelevasti. Pysyttelevät siis suht terveinä jopa.  Mutta sitten toisaalta, jos nämä keskivertokaverit ovat joko itse jääräpäitä, että puskevat sinne lavalle kivuista ja säryistä huolimatta, tai jos heille on sattunut paska valmentaja, joka laittaa heidät syömään pelkkää heraa ja 500kcal päiväannoksille kuukauksiksi (kyllä, näitäkin on nähty tuttavien kohdalla, ja jos tällaiseen valmentajaan törmäät, niin juokse hyvä ihminen niin kauas kuin pääset!!), niin heidän ”ok-edellytykset” lajille voidaan tuhota ja henkilö sairastuu aineenvaihdunnan vaurioon.

(jälkikäteishuomautus: oma valmentajani ei missään nimessä ollut tuollainen, mutta minun lähtökohdistani (ks. alta) sairastuminen on melko varmaa myös osaavan valmentajan opeilla...)

Juokse, tyttö juokse, aineenvaihdunnan vaurio tulee.

Ja sitten on myös se joukko, johon kuuluin itse, eli hidas aineenvaihdunta valmiiksi, luultavasti perinnöllinen autoimmuunisairaus (kilpirauhasen vajaatoiminta) piilevänä, ja siihen lisätään dietti, jossa kisaaja ei tunnista omia kehon viestejään, ja vetää itsensä väkisin lavakuntoon. PUM, aineenvaihdunnan vaurio on varmaa kamaa.  Tähän joukkoon kuuluva ei välttämättä edes pääse lavalle asti, kun oireet tulevat niin voimakkaina jo dieetin aikana. Projekti jää kesken, ja henkilö jää yksin, kun valmentaja kääntää selkänsä tälle luovuttajalle. Ai mistäkö tiedän? No niistä yksityisviesteillä saamistani tarinoista blogini lukijoilta.

Minä ymmärrän sen oikein hyvin, että vastikään lajin pariin tulleet kilpailijat eivät halua asiaa ymmärtää. Itsekin puolustin kantaani ja lajiani vielä viime syksynä, enkä suostunut myöntämään, että fitness-laji oli syypää minun sairastumiseeni. Tottakai, siihen oli olemassa alttius, jonka takia romahdus kävi heti ensimmäisten kisojen jälkeen, mutta useimmille romahdus tapahtuu vasta vuosien kisaamisen jälkeen.  Tuskin olen ainoa, joka on huomannut viimeisen vuoden aikana muutaman todella menestyneen ja tunnetun kisaajan siirtyneen pois aktiivisesta harrastamisesta kilppariongelmien takia.  Kaikki he ovat sanoneet, että olisi pitänyt lopettaa aiemmin, sillon kun tuntui, että homma ei oikein enää toiminut ja dieettaaminen oli hankalaa.

Esimerkki:  Tuossa aiemmin viikolla luin fitness-blogista, miten syksyn kisaajamimmi kertoi hänellä olleen koko dieetin ajan kalorit 2000kcal vähintään. Kyllä, VÄHINTÄÄN! Siis tuossa on tapaus, jonka kannattaa lajia harrastaa, ja pitämällä hyvää huolta kropastaan tulee varmaan harrastamaan pitkään! Itsellänihän kalorit oli off-kaudella maksimissaan 2000kcal, koska sen yli mentäessä mulle alkaa kerääntymään rasvaa.  Tässä todella konkreettinen esimerkki siitä, miten suuria eroja aineenvaihdunnoissa voi olla. Nallekarkit eivät mene tasan. Mulla kalorit oli dieetillä vikat 3kk lähempänä 1500 (ei onneksi koskaan alle), mutta mun piti nostaa kulutusta, jotta painoa saatiin alas, eli tarkoitti suuria määriä aerobista ja muuta treeniä. Tuo toisen blogin fitnessmimmi ei luultavasti edes tee aerobista dieetillään.  You do the math - kumman kannatti lähteä lajin pariin…?

Monet nuoret kisaajat eivät murehdi huomisesta. Kyllä minäkin olin joskus parikymppinen, käytännössä  kuolematon. Ei sillon jaksa miettiä tulevaisuutta, terveyttä, elämänlaatua, koska kaikki tuntuu hyvältä ja kroppa on usein todella vastaanottavainen. Ja kun halu menestyä ja kisata on kova, ei myöskään halua miettiä, mitä 5 vuoden päästä saattaa tapahtua. Monet saattavat ajatella, että ok, mulle ehkä tulee kilpirauhasongelmia tai keliakia tms, mutta ”niihinhän on lääkkeet”. Sit hommataan lääkkeet, joilla päästään seuraava dieetti läpi, ja huomataan, että sairaus on pahentunut, eikä lääkkeet enää tehoa. Tai on tullut joku toinen autoimmuunisairaus lisäksi, joka hankaloittaa edellisten vaurioiden hoitamista lääkityksellä. No mitäs sitten, kun lääkekeinot loppuvat? Kun ne eivät enää tehoa? Näinkin tulee käymään. Itselläni veti kropan niin sekaisin ekasta kisata, ettei kilpirauhashormoniongelmaa saatu parannettua edes lääkehoidolla. Ei paljon naurata tällä hetkellä.  Jossakin vaiheessa, kun ihmisen kroppa, hormonit, aineenvaihdunta ja ruoansulatus on saatu niin jumiin, ettei enää löydetä keinoja parantua, niin sit alkaa sisäelimet menemään nurin. Kättä pystyyn taas, kuinka moni haluaa joutua elinsiirtojonoon harrastuksen takia?

Pikkasen ehkä taas kauhukuvia piirtelin, mutta tämä on totisinta totta osalle. Ei kaikille. Niitä, joilla geneettinen mahdollisuus harrastaa lajia turvallisesti, tämä pelottelu ei koske. He voivat hypätä blogini yli ja jatkaa hyvillä mielin lajia. Samoin miehet, teille tätä aineenvaihdunnan vauriota ei 90% todennäköisyydellä tule, tämä on naisten ongelma pääasiassa. Just carry on!  Mutta ne, kenen kannattaa pysytellä kuulolla, on henkilöt, jotka ovat riskiryhmässä (jojo-dieettaajat, extreme-diettaajat, fitness-diettaajat joilla on hidas aineenvaihdunta/dieetti takkuaa) sekä valmentajat.  Meidän on pakko saada maahamme henkilöitä, jotka ymmärtävät aineenvaihdunnan vaurion synnyn ja taustalla vaikuttavat hormonaaliset tekijät, jotta he voivat tehdä asiakasvalintaa oikein, ja jotta he voivat valmentaa asiakkaitaan sopivilla metodeilla.

Palaan tähän aineenvaihdunnan vaurioon seuraavalla kerralla, perehdytään enemmän tieteelliseen faktaan :) Sitä ennen hei laitelkaapa sähköpostia, jos tulee jotain mielen päälle, mun osoitetta on kuulemma ollut vaikea täältä löytää, mutta se on siis 

will.power.woman@gmail.com 

Ugh, olen taas puhunut ;) Nauttikaahan vielä kesästä! 

With lööööööv, Lyölänäinen

p.s. Kiitokset A-Studion Jaakko Loikkaselle haastattelusta ja siitä, että arkaa aihetta oltiin käsitelty hyvällä maulla :)

Metabolinen tuho

 

Että mä oon tyhmä! Olen ollut niin kertakaikkisen idiootti, että olen suorastaan vihainen itselleni. Olen vihainen siksi, että olen pilannut terveyteni vain omien sairaiden päähänpinttymieni ja epävarmuuksieni takia.  Olen vihainen siksi, ettei näistä asioista puhuta, vaikka niistä ollaan oltu hyvin tietoisia jo vuosikymmenen. Kyllä, olen lukenut Scott Abelin tekstejä, ja voin sanoa, että osuu ja uppoaa.

Sain vinkin tästä jenkkiläisetä bodarista ja personal trainerista tuttavaltani (kiitos hänelle, muuten huijaisin itseäni edelleen!).  Tämä henkilö on ollut pitkään huolissaan siitä tendenssistä, jonka hän on huomannut body-lajeissa, varsinkin sen naisharrastajien keskuudessa.  Hän on huomannut, miten lajin noustua, yhä vain useammat naiset alkoivat kisaamisen jälkeen oireilla. Elimistö ei palaudu, paino nousee, vaikka syödään minimaalisesti, ja treenataan aerobistakin melkein päivittäin. Kilpirauhasongelmat ovat yleisiä, samoin muut hormonitoiminnan ongelmat, ja ihmiset tulevat yksinkertaisesti todella pahoinvoiviksi. Sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Abel on keksinyt tälle ilmiölle ihan nimenkin: Metabolic Damage. Suomennettuna aineenvaihdunnan tuho. Kuulostaa pahalta.

Jojo-dieettaajilla, fitness-urheilijoilla ja muilla extreme-dieettejä tekevillä ihmisillä tämä vaiva on yleinen. Jokaisella meistä on oma mielekäs olotilamme, ja kun kroppa näännytetään vähillä hiilareilla, hullulla määrällä aerobista jne., muuttuu aineenvaihdunta niin radikaalisti, ettei se enää kuluta normaalisti energiaa, eikä kroppa pysty tuottamaan / välittämään hormonejakaan enää normaalisti.

Abel nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: Parhaat lajin kilpailijat pystyvät dieettaamaan ihan normaalisti, ja heidän kehonsa palautuu rääkistä hyvin. He ovatkin vuosi toisensa perään huipulla, eikä tämä laji vaadi heiltä suurensuuria ponnisteluita.  Sitten on henkilöt kuten minä. Minä, jolla on aina ollut lihomiseen taipuvainen aineenvaihdunta, minä jolle kisakuntoon pääseminen on ollut todella suuren työn takana, minä joka joutuu ajamaan itsensä ihan piippuun yhden kisan ja kisakunnon takia.  Minun kaltaisilla ihmisillä on vahvuuksia lajiin, toki.  Minulla on ok rakenne, minulla löytyy osaamista ja motivaatiota, sekä itsekuria noudattaa dieettiä.  Minulta löytyy henkistä kanttia kestää kiusauksia ja keskittyä olennaiseen. Mutta yksi vahvuus minulta puuttuu, se on nimittäin se geneettinen lahjakkuus. En ollut koskaan tätä tajunnut.

Abel puhuu ns. aineenvaihdunnallisesta kimmoisuudesta:

        “Metabolic resilience is a real term. It refers to the human physiology’s capacity to bounce back from a diet dilemma of a specific sort: in this case competition preparation”

Tämä on meillä geeneissä, sille emme mitään mahda. Nallekarkit jakautuvat epätasaisesti. Tämä kimmoisuus määrittelee sen, kuinka nokkiinsa elimistö ottaa kisa- tai muista extreme-dieeteistä, ja kuinka se ns. ”ponnahtaa” takaisin normaaliin tyytyväiseen tilaansa offilla.  Scott Abel sanoi minulle suoraan sähköpostissaan:  ”Kehosi ei pidä siitä, mihin olet sen vienyt kisakunnossa.  Se ei pysty palautumaan siitä, ja siksi kroppa kerää rasvaa, ei muunna kilpirauhashormoneja kunnolla, ja pitää mielenkin matalana.  Ainoa mahdollisuus parantua on jättää tämä fitness-skene ja opetella tekemään asioita, joista kroppasi pitää. Löytää juuri itsellesi sopiva laji”.

Voi helvetin kuusitoista, että sapetti tämä viesti. Mitä v***ua sä tuut mulle sanomaan, että mun pitäis jättää mun ainoa syy olla täällä. Mitä mä sitten teen? Miks enää heräisin aamulla tai menisin salille tai söisin parsakaalia ja kanaa ja kookosöljyä?  Tämän ajatuksen ääneen ajateltuani tuli totaaliromahdus. Sain itseni aivan rysän päältä kiinni omasta sairaasta ajattelumallistani.  Oon jauhanu täälläkin täyttä paskaa siitä, että ”joo mä haluun parantua ja olla terve”. PASKAN MARJAT HALUAN!  Ainoa syy tähän toiveeseen on vain se, että pääsisin taas dieetille, ja saisin unelmavartaloni takaisin.  Ja juuri TÄMÄN takia olen itselleni ihan helvetin vihainen tällä hetkellä!!!

Mä oon koko elämäni haaveillu fitness-kropasta. Miksi? No siksi että luulin sen tekevän minusta onnellisen.  Mutta mitäs kun kisa-aamuna katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että olen niin läski, etten viitsi mennä sinne lavalle. Hmmmm. Joku ei nyt ihan täsmää tässä!!  Mä myönnän sen nyt. Mä olen pönkittänyt omaa heikkoa itsetuntoa tavoittelemalla (minulle itselleni!) liian rasvatonta vartaloa ja toisten ihmisten hyväksyntää.  Olen tipahtanut fitness-kuplaani, koska on niin helppo suorittaa ruokavaliota ja treeniohjeita, sillä silloin minun ei tarvitse  miettiä sitä, miltä tämä minusta tuntuu, tai kuka minä olen, ja onko minussa ehkä muita arvokkaita asioita kuin tämä ulkokuori. 

Kun tämän ihanan (kyllä, edelleen olen sairaassa päässäni sitä mieltä) fitness-lajin harjoittelulla on ainoastaan kosmeettinen tavoite, olen määritellyt itseni ulkoisin keinoin. Siinä mennään metsään ja pahasti. Kun maalissa häämöttävä fyysinen kunto toimii ainoana motivaattorina, unohtuu kaikki muut ja pääkoppakaan ei pysy mukana.  Mun keho on suuttunut, koska vein sen liian pitkälle. Siitä aivan suora seuraus on tämä kilpirauhasongelma. Mun kilpirauhasessa ei 90% varmuudella ole mitään vikaa, mutta mun muu kroppa on niin helvetin pihalla, ettei se pysty tekemään sitä normaalimuuntoa T4:sta T3-hormooniksi. That’s it. Quite simple. 

Minulle fitness on ollut ainoastaan oikeutettu syömishäiriö. Siinäpä toinen fakta. Nyt se on sanottu ääneen.

Mr. Abel uskoo, että 70% kilpailemisesta haaveilevista naisista ei pitäisi lähteä hommaan mukaan.  Eli heillä ei ole tätä metabolista kimmoisuutta. Suomessa ei prosenttiluku ole ehkä noin suuri, mutta fakta on, että siellä on se pieni osa kerran tai kaksi kisanneista, joiden kroppa vain sanoo sopimuksensa irti.  Näille ihmisille kisaamisen jatkaminen ja kunnossa pysyminen tarkoittaa jo sitten aineiden käyttöä. Ja nyt en siis puhu mistään treenibuustereista.  Tämä olisi ehkä myös tie, minne itse saattaisin lipsahtaa, jos nyt jatkaisin kisojen kiilto silmissä treenaamista. Ei kiitos.

Metabolisen burn-outin tai lopullisemman tuhon analysointi on vaikeaa. Abel kertoo asiasta näin:

                    ” Many ladies are writing and asking about symptomology, and it is difficult to pinpoint. But if you have dieted hard or dieted long and you notice you gain fat weight, especially cellulite, even while maintaining training and controlled diet, then this is a warning sign of metabolic damage. Frequent injury or illnesses are other warning signs as well. For some living on coffee or caffeine and other stimulants to get through the day, interrupted sleep patterns or requirement of sleep meds, anti-depressant or anti-anxiety medication, all are other common variables to metabolic indices of damage or pending problems”

Jaa ihanku omaa elämää lukisi: rasvaa ja selluliittiä, check. Stimulantit, check. Huonot ja pätkittäiset yöunet, check. Mieliala matalalla, check.

Siis onks joku ottanu musta kuvan kisadieetillä?!?!! Lempihuumeeni kofeiini :D

Mä tein dieetillä asioita väärin. Liikaa treeniä, liian ahdas ajattelutapa, liian vähän lepoa ja KAIKKI ajatukset pyöri ruoassa. Elämäni tärkein asia oli dieetti, ruoka, lisäravinteet, buusterit.  Töissä kiukuttelin ja huusin, enkä jaksanut nähdä juurikaan ystäviäni. Tein kaikesta niin hiton hankalaa.  Ja otetaan nyt huomioon sekin, että mulla oli aivan huippuvalmentaja, joka piti kalorit min. 1500 eikä juoksuttanu mua aerobisilla yli tuntia päivässä.  Jotkut vetää tonnin kaloreita ja monta tuntia aerobista päivässä, silmät pysyy auki vain kofeiinilla, tai ehkäpä jopa kyseenalaisilla piristeillä.  Mitähän mun kondis olis nyt ilman mun fiksua valmentajaani.

Okei, nyt mä oon valaistunut.  Mutta myönnän myös sen, että vaikka olisin tämän kirjan lukenut 2 vuotta sitten, en olisi ehkä sitä uskonut, sillä haave oli liian suuri. Olin päättänyt onnistua. Mutta nyt jälkeenpäin harmittaa; Loppuelämä pilalla parin tunnin takia? Ja kaikista eniten harmittaa ehkä myös se, etten edes osannut aidosti nauttia niistä parista kuukaudesta viime keväänä, sad but true...

Make no mistake, siellä lukijoissakin on paljon tyyppejä, joilla on metabolinen kimmoisuus olemassa, ja osalla (parhailla kisaajilla) myös rakenne-lahjakkuus. Näiden puolesta olen todella onnellinen! Mutta tiedostan omat puutteeni sekä vaaralliset ajatusmallini. Tiedostan myös väärät motiivit kilpailemiselle. En rakasta kilpailemista, vaan rakastan sitä mielikuvaa, että kerrankin olisin hyväksytty fyysisesti, tai että voisin itse hyväksyä itseni ulkoisten avujen kautta. Vittu mitä paskaa! Miten oon saattanut olla niin ulalla ja huijata itseäni??? Tästä syystä on pakko päästää irti ajatuksesta jatkaa fitness kilpailua. Haluan löytää tasapainon ja etsiä lajin / asian, johon minun vahvuudet ja luontaiset vahvuuteni natsaavaat täysin. Kuka tahansa pystyy nousemaan lavalle, kyllä, mutta kaikki eivät pysty poistumaan sieltä järkevästi, terveellisesti.

Kun noin viikko sitten päästin irti ajatuksesta kilpailla, tajusin myös, että motivaationi parantua koki kolahduksen.  Se pysähdytti.  Viime vuoden suoritin fitness-dieettiä, nyt suoritin paranemista. En ole siis edistynyt yhtään toiveessani parantua ns. asioiden suorittamisesta tai kontrolloimisesta, olin vaan keksinyt tälle päähänpinttymälleni jälleen kerran uuden nimen ja sitä kautta oikeutuksen.  Halusin olla paras kilpirauhasen ongelman paranemisessa. Vittu paleot ja kaikki. Paleo on kyllä hyvä ruokavalio minulle, mutta sain siitäkin tehtyä asian, jossa pitää olla täysin kontrollissa ja kärvistellä.  Hitto ku katsoo tätä omaa elämäänsä taaksepäin, niin ei voi ku päivitellä että helvetti sitä on ihminen ollu (ja ON) tyhymä!

Päätös unohtaa kisatavoite on jokseenkin helpottava, mutta kuitenkin pääosin olen TODELLA surullinen tällä hetkellä. Suuri unelma on päästetty vapaaksi.  Uusia unelmia on kehitettävä tilalle. On löydettävä uusia tapoja määritellä itsensä ja oma arvonsa. Fitness ja hyvinvointi tulevat kulkemaan kuitenkin mukanani aina, koska aihe kiinnostaa minua. Tulevaisuudessa otan van erilaisen roolin ehkäpä juuri taustajoukoissa, personal trainerina ja henkilönä, joka haluaa tukea aiheeseen liittyen. Ehkäpä löydän vielä lajin, jossa voin kilpailla, mutta jossa paremmuus määritellään siinä, mitä teet/osaat, eikä millainen ”olet”.

” For figure competitors that may be suffering metabolic damage, know when to say enough is enough. Many write me and say they get ill. They get injured, they feel like hell, and are sick and tired of feeling sick and tired. But they still want to do the next show.”  (Scott Abel, Metabolic Damage and the Dangers of Dieting)

Mä en enää halua olla tuo ihminen. Myönnän vajavaisuuteni ja kehityskohteeni lajin suhteen.  Lahjoja voi olla hieman rakenteen osalla, sekä siinä että lihasmassaa tulee kiitettävästi treenillä, ja että itsekurini on päätähuimaava. Motivaatiotakin riittää lajissa menestymiseen. Mutta aineenvaihdunnallista lahjakkuutta minulla ei ole. Eikä kykyä suhtautua fitnessiin täysin terveellä tavalla. Lisäksi se huikea motivaationi on rakentunut väärälle pohjalle. Piste.

Olen osoittanut, että mä pystyn siihen. Harmi että se piti tehdä oma terveys vaarantaen. Jatkakaa te lahjakkaammat tämän lajin harrastamista ja menestykää siinä! J Ja eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta nyt minun päätavoite on löytää itseni ja rakastaa kroppaani, sen jokaista läskikiloa.  Tää blogi jatkaa treenaamisen ja ruokavalioden tutkimista, raportointia, analysointia ja testaamista, eli turha luulla, että Luolanainen tästä hiljenee ;) Stay tuned!

Pitää varmaan liimata jääkaapin oveen sen fitness-kuvan tilalle :)

Luolanaisenne

 

p.s. Tämä metabolinen tuho ei ole ainoastaan fitness-urheilijoiden riesa. Sama lopputulos voi olla ihan tavallisella laihduttajalla tai jojo-laihduttajalla.  Esim. lääkäreiden voisi olla hyvä lukaista tuo Scott Abelin kirja, jotta voisivat diagnosoida niiden tuhansien mammojen (tämä on usein naisten ongelma) ongelman oikein, jotka tulee vastaanotolle ja valittavat että paino nousee, vaikka syö kaurapuuroa ja kanaa.  Siinä on turha syyttää ihmistä valehtelusta tai ”yritä enemmän laiska läskiperse”, kun ongelmana on aineenvaihdunnan häiriö.  Nämä sairastuneet ihmiset ovat kaikkea muuta kuin laiskoja – he ovat kovalla työllä dieetanneet itsensä sairaaksi.  He ovat nähneet enemmän vaivaa ja nälkää päästäkseen tiettyyn kondikseen vain huomatakseen olevan ojasta allikossa heti dieetin jälkeen. Myös oma lääkärini on huomannut, että kun fitness-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, samalla on kasvanut se potilaiden lista, jolla on samat oireet kuin minulla. Se etten todellakaan ole ainoa lajin harrastaja lääkärin penkillä, ei missään nimessä ole lohduttava tieto, vaan hyvin surullinen sellainen.  Eli ihan kaikella rakkauvella - Tehkää hyvät ihmiset asialle jotain, jos tää postaus tuntuu hieman liiankin tutulta! 

Lähde: Scott Reid Able, "The Metabolic Damage and the Dangers of Dieting - The Metabolic Damage Collection 2006-2010" www.scottabel.com

How the hell did I get here???

Lienee paikallaan avata hieman tämän fitness-harrastuksen taustoja elämässäni, ennen kuin siirrytään nykyhetkeen.  Opiskelin tuolloin Jyväskylässä, kun ekaa kertaa ajatus käväisi mielessä.  Olin juuri liittynyt SATSin jäseneksi ja yliopistoliikunnan tunnit vaihtuivat ankaraan treenaamiseen salilla, jumpassa ja spinning-salissa.  Viimein naula tähän arkkuun oli, kuin tuolloinen ihananainen kämppikseni M. oli saanut Helsingin Sanomien vuositilauksen lahjaksi ja eräässä kuukausiliitteessä oli juttua fitness-urheilusta ja aivan huikea kuva kisaajasta (tuolloin en vielä tiennytkään, miten ko. kuvan henkilö tulisi näyttelemään suuuuuuuurta roolia elämässäni tähän päivään saakka, tosin tästä kuriositeetista kerron hieman myöhemmin….).

Vasemmalla kuukausiliitteen kuva, oikealla oma silhuetti loppudieetistä.

 

Tuosta päivästä lähtien kuva on ollut liimattuna jääkaapin tai nykyisemmin astiakaapin oveen, ja sitä olen ihastellut. A perfect body!!  Koska pidin kyseisen lajin harrastajia lähinnä yliluonnollisina jumalina, en koskaan kuvitellut voivani itse alkaa harrastamaan lajia tai näyttäväni siltä. Haahaa, pullean tytön identiteetti istuu vahvassa.  Jälkeenpäin ajateltuna en olisi ollut vielä reilun parinkympin iässä tarpeeksi kypsä lajia aloittamaankaan.  Lie ollut kolmenkympin kriisi hieman etuajassa tai muu aivopieru, kun vuonna 2010 otin yhteyttä ensimmäiseen valmentajaani Salla Kauraseen.  Silloin jotenkin tuntui siltä, että vaikka tiesin paljon treenistä ja ruokavalioista, ei enää oma tekeminen ja säätäminen motivoinutkaan. Junnasin paikoillani.  Ensimmäisessä tapaamisessa Salla ehdotti suoraan, että vedetään 1,5 vuoden projekti ja tavoitteena kisalavat. Savolainen toppahousu oli siinä vaiheessa että ”TÄH?”.

No niin vain hommaan lähdettiin, vuosi treenattiin kovaa salia ja lokakuussa 2011 alkoi 26 viikkoa kestänyt dieetti.  Taaksepäin katsoessani, voin kertoa, ettei mulla ollut HAJUAKAAN, mitä ”kovaa treenaaminen” tarkoittaa.  ”Läpsyttely” kuvaa siihenastista treenaamistani varmasti parhaiten, ja koko off-kausi menikin opetellen kovien sarjojen tekemistä, tekniikkaa, lisäravinteiden käyttöä ja oikeaoppista body-syömistä.  Dieetti oli pitkä ja helvetillinen, tosin viimeiset 6 viikkoa olin jossain ihme fitness-pilvessä ja energiaa sekä intoa riitti kuin maanisella hyvinä hetkinä konsanaan.  Vaikeina aikoina pää oli pumpulia, askel painoi ja lähimmät ihmiset sai tuta (kylläpä kyllä, fitness-narttu nosti päätään ja sivalsi kovin usein sanaisella miekallaan…).  En ole rakenteeltani kovin siro, enkä omista kunnon aineenvaihduntaa, ja puolessa välissä dieettiä, kun kalorit oltiin jouduttu jo vetämään minimiin ja aerobisten määrä maksimiin, valmentajani totesi vain, että ”valitettavasti sä vaan nyt joudut tekemään vähän enemmän duunia, kuin ehkä joku toinen”.  Ja duuniahan me tehtiin, Salla käskytti ja Tiia teki.

Meillä oli hyvä tiimi, Sallan ammattitaito laitettiin koetukselle, mutta hän oli 100%:sen luottamukseni arvoinen. Pääsin kuin pääsin lavalle, sijoituin Turun Fitness Classicin kääpiö-sarjan (alle 163cm) tulokkaissa kolmanneksi.  Se oli mahtava kokemus. Kun astelin lavalle, oli fiilis kuin ”olisi tullut kotiin”.  Lava-aika oli muutamia sekunteja, mutta jo siinä vaiheessa tiesin, että sinne minä kuulun ja sitä minä rakastan.  Saa röyhistää yhtenä päivänä rintaa rottingille ja säteillä.  Lisäksi olin myös toki ylpeä suorituksestani. Pitkäaikainen unelmani oli saavutettu ja saatoin olla sijoitukseenikin todella tyytyväinen.

Kehitys vko 1, vko 16, vko 25 ja kisat

Kisoista on nyt melkein puoli vuotta. Takana on elämäni kesä, mahtavat kelit, biitsillä löhöämistä ja elämästä nauttimista, ensimmäisen kisaprojektin tuloksista nauttimista. 

NO EIPÄ MUUTEN OLE!!!!!!!!!!!!!!!!!  Ehkä mun unelmissa ja epärealistisissa kuvitelmissani korkeintaan!

Tämän hetkinen saldo on seuraava: 

          - nolla kertaa biitsillä

          - kesän vietin pääasiassa kotona, nukkuen ja masentuen ja inhoten itseään 

         - tällä hetkellä painan enemmän kuin KOSKAAN aiemmin elämässäni, rasvaprossa on ehkä miljoona, ulkomuotoani kuvaa oikein loistavasti termi "sotanorsu"  

          - kroppa meni niin sekaisin, että olen saanut riesakseni sairauden, jonka takia joudun luultavasti loppuelämäni olemaan lääkityksellä

No niin, nyt se on sanottu ääneen. Fitness-kuplani on puhjennut.  Tämän hetkinen elämäni on siis taistelua;  Taistelen saadakseni oman terveyteni takaisin. Olenko hylännyt fitnessin lajina? En todellakaan! Vaikka se onkin suurin syy, mikä on terveyteni saattanut vaakalaudalle, on se myös antanut minulle niin paljon. Paljon viisautta ja kehittymistä pääni sisällä.  Kropan ajaminen loppuun on pakottanut pysähtymään ja kuuntelemaan itseään. Rakkaus lajia ja treenaamista kohtaan ei ole kadonnut minnekään, ja edelleen tavoitteena on nousta vielä kisalavalle.  Tulevaisuudessa aion vain tehdä asioita hieman eri tavalla. Ja terveyden ehdoilla – se on mulle nyt prio numero uno!

Seuraavaksi kirjoittelenkin sitten hieman enemmän varmasti siitä, MITÄ kaikkea aikavälillä toukokuu-lokakuu oikein onkaan tapahtunut. Stay tuned, ihanaa sunnuntaita just Sinulle :)

<3

Tipsu