Metabolinen tuho vs. syömishäiriö

Hohhoijakkaa. Aikamoista hullunmyllyä ja moninaisia ajatuksia on saanut blogi ja aiempi esiintyminen A-Studiossa aikaan (linkit juttuun ja tv-ohjelmaan).  Kuplassa asuvat tietenkin suuttuivat (ainakin todella usea), monilla on hirveä tarve perustella omia motiivejaan ja metodejaan.  Toisaalta on taas tullut paljon kiitosta ja viestejä kohtalotovereilta.  Yksi asia nyt kuitenkin pitää ilmeisesti vääntää rautalangasta, kun ihmisten sisälukutaito taitaa olla kesälomalla. Vai onko tumput niin turvoksissa, ettei veri kierrä päähän asti, mene ja tiedä, mutta laitetaanpa tässä postauksessa vähä faktoja pöytään ;D

A-Studio oli tehnyt jutun aiheen ympärille, joka ei ole sama asia kuin mistä minä olen halunnut kertoa ja kirjoittaa täällä. Juttu rakennettiin syömishäiriön ympärille, kun taasen oma pointtini on ollut tuoda tietoa tästä metabolisesta tuhosta.  Syömishäiriö sattuu vaan olemaan paaaaljon raflaavampi teema kuin metabolinen tuho/aineenvaihdunnan vaurio.  Mä oon sanonu kerran kuukausia sitten, että minun fitness-harrastus oli enemmän syömishäiriö kuin kilpaurheilua, juu kyllä fine blaablaablaa, mutta sillä EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ METABOLISEN TUHON KANSSA!!!!  

(Huom: kutsun metabolista tuhoa tästä eteenpäin aineenvaihdunnan vaurioksi, koska uskon, että se on ymmärrettävämpi ja helpommin lähestyttävä terminä).

Ymmärrän, ettei A-Studio voinut muutaman minuutin mittaisessa pätkässään avata aineenvaihdunnan vaurion teoriaa yhtään. Kyseessä on todella monimutkainen asia, jota itse opettelen edelleen, joten miten kukaan voisi edes yrittää kertoa siitä parissa minuutissa.   Mutta juuri sen takia, aion paasata aiheesta aina ikuisesti, koska tämä SAIRAUS tarvitsee lisää lääkäreitä ja valmentajia, jotka osaavat tunnistaa oireita ja auttaa sairastuneita paranemaan. On todella harmillista, että nyt moni on sekoittanut kaksi täysin eri asiaa, fyysisen (aineenvaihdunnan vaurio) ja psyykkisen (syömishäiriö) sairauden, keskenään.  Mulla oli varmaankin ne molemmat, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, nämä kaksi asiaa pitää erottaa toisistaan!

Fitness-harrastaja, joka treenaa järkevästi ja syö hyvin, ottaa sopivan rennosti, muistaa levätä ja omaa vahvan itsetunnon, ei selkeästikään ole syömishäiriötapaus. MUTTA. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä harrastaja voisi sairastua aineenvaihdunnan vaurioon.  Ja sama toisinpäin, eli vaikka kuinka häiriintynyt tapaus lähtisi lajin pariin, suorittaisi silmät kiiluen treeni- ja ruokaohjelmaa ja hakisi harrastuksesta pelkästään esteettistä hyötyä ja toisten ihmisten hyväksyntää, voi hän selvitä lajista ilman sen kummempia sairasteluja. Toisin sanoen, näillä kahdella asialla ei ole minkäänmoista syy-seuraus-suhdetta!!! Myöskään sillä ei ole mitään väliä, minkä ikäinen tai miltä treenitaustalta harrastaja ponnistaa kohti kisalavoja. Aineenvaihdunnan vaurio on ihan yhtä mahdollinen,ja riippuu hyvin pitkälti harrastajan geneettisistä aineenvaihdunnan ominaisuuksista.

Toki, kuten omalla kohdallani, tietty supersuorittaminen ja syömishäiriökäyttäytyminen edesauttoivat sitä, että sillon kuin olisi pitänyt reagoida kehoni omiin hälyytyssignaaleihin, en halunnut kuunnella niitä, koska halusin onnistua. Hinnalla millä hyvänsä. Se hinta oli terveyteni.  Toinen asia, joka yhdistää nämä kaksi on se, että jos henkilön taustalla on syömishäiriö tai häiriintynyt kehonkuva tms., on näiden henkilöiden hyvin helppo lähteä mukaan lajiin, jossa heidän sairaat ajattelumallinsa ja kykynsä saavat kiitosta, ja niiden ansioista saatetaan jopa voittaa kisoja.

No kenelle se aineenvaihdunnan vaurio sitten tulee? Siihen ei ole valitettavasti suoraa vastausta, mutta sen verran uskallan väittää, että puhutaan vain muutaman prosentin luokkaa olevista harrastajista, jotka pystyvät vuosi ja kisa toisensa jälkeen selviytymään ilman jotakin aineenvaihdunnan vaurion sairauksista (ihan vain muutamia mainitakseni juuri kilpirauhashormoni-ongelmat, lisämunuaisten uupumus, munuaisten tai maksan vauriot, ruoansulatussairaudet, allergiat ja muut autoimmuunisairaudet). Tarkoitan siis, että jos sulla on tarpeeksi hyvät geenit ja ominaisuudet lajiin, niin pärjäät metodeista huolimatta vuodesta toiseen. Näitä ihmisiä on siis kourallinen.

Sitten on se suuri harrastaja/kisaajajoukko, jolla on ”ihan hyvät” lähtökohdat lajia varten. Näiden henkilöiden kohdalla treenitavat, ruokailun järkevyys, lepo ynnä muut ympäristötekijät määrittelevät sen, tuleeko menestystä ja pysyykö terveenä.  Jos näiden keskivertoharrastajien valmentajat ovat hyviä, heillä on pää kasassa ja osaavat kuunnella kehonsa signaaleja, ja he muistavat levätä ja ottaa tarpeeksi off-kausia, he luultavasti pärjäävät myös ihan ok, vaihtelevasti. Pysyttelevät siis suht terveinä jopa.  Mutta sitten toisaalta, jos nämä keskivertokaverit ovat joko itse jääräpäitä, että puskevat sinne lavalle kivuista ja säryistä huolimatta, tai jos heille on sattunut paska valmentaja, joka laittaa heidät syömään pelkkää heraa ja 500kcal päiväannoksille kuukauksiksi (kyllä, näitäkin on nähty tuttavien kohdalla, ja jos tällaiseen valmentajaan törmäät, niin juokse hyvä ihminen niin kauas kuin pääset!!), niin heidän ”ok-edellytykset” lajille voidaan tuhota ja henkilö sairastuu aineenvaihdunnan vaurioon.

(jälkikäteishuomautus: oma valmentajani ei missään nimessä ollut tuollainen, mutta minun lähtökohdistani (ks. alta) sairastuminen on melko varmaa myös osaavan valmentajan opeilla...)

Juokse, tyttö juokse, aineenvaihdunnan vaurio tulee.

Ja sitten on myös se joukko, johon kuuluin itse, eli hidas aineenvaihdunta valmiiksi, luultavasti perinnöllinen autoimmuunisairaus (kilpirauhasen vajaatoiminta) piilevänä, ja siihen lisätään dietti, jossa kisaaja ei tunnista omia kehon viestejään, ja vetää itsensä väkisin lavakuntoon. PUM, aineenvaihdunnan vaurio on varmaa kamaa.  Tähän joukkoon kuuluva ei välttämättä edes pääse lavalle asti, kun oireet tulevat niin voimakkaina jo dieetin aikana. Projekti jää kesken, ja henkilö jää yksin, kun valmentaja kääntää selkänsä tälle luovuttajalle. Ai mistäkö tiedän? No niistä yksityisviesteillä saamistani tarinoista blogini lukijoilta.

Minä ymmärrän sen oikein hyvin, että vastikään lajin pariin tulleet kilpailijat eivät halua asiaa ymmärtää. Itsekin puolustin kantaani ja lajiani vielä viime syksynä, enkä suostunut myöntämään, että fitness-laji oli syypää minun sairastumiseeni. Tottakai, siihen oli olemassa alttius, jonka takia romahdus kävi heti ensimmäisten kisojen jälkeen, mutta useimmille romahdus tapahtuu vasta vuosien kisaamisen jälkeen.  Tuskin olen ainoa, joka on huomannut viimeisen vuoden aikana muutaman todella menestyneen ja tunnetun kisaajan siirtyneen pois aktiivisesta harrastamisesta kilppariongelmien takia.  Kaikki he ovat sanoneet, että olisi pitänyt lopettaa aiemmin, sillon kun tuntui, että homma ei oikein enää toiminut ja dieettaaminen oli hankalaa.

Esimerkki:  Tuossa aiemmin viikolla luin fitness-blogista, miten syksyn kisaajamimmi kertoi hänellä olleen koko dieetin ajan kalorit 2000kcal vähintään. Kyllä, VÄHINTÄÄN! Siis tuossa on tapaus, jonka kannattaa lajia harrastaa, ja pitämällä hyvää huolta kropastaan tulee varmaan harrastamaan pitkään! Itsellänihän kalorit oli off-kaudella maksimissaan 2000kcal, koska sen yli mentäessä mulle alkaa kerääntymään rasvaa.  Tässä todella konkreettinen esimerkki siitä, miten suuria eroja aineenvaihdunnoissa voi olla. Nallekarkit eivät mene tasan. Mulla kalorit oli dieetillä vikat 3kk lähempänä 1500 (ei onneksi koskaan alle), mutta mun piti nostaa kulutusta, jotta painoa saatiin alas, eli tarkoitti suuria määriä aerobista ja muuta treeniä. Tuo toisen blogin fitnessmimmi ei luultavasti edes tee aerobista dieetillään.  You do the math - kumman kannatti lähteä lajin pariin…?

Monet nuoret kisaajat eivät murehdi huomisesta. Kyllä minäkin olin joskus parikymppinen, käytännössä  kuolematon. Ei sillon jaksa miettiä tulevaisuutta, terveyttä, elämänlaatua, koska kaikki tuntuu hyvältä ja kroppa on usein todella vastaanottavainen. Ja kun halu menestyä ja kisata on kova, ei myöskään halua miettiä, mitä 5 vuoden päästä saattaa tapahtua. Monet saattavat ajatella, että ok, mulle ehkä tulee kilpirauhasongelmia tai keliakia tms, mutta ”niihinhän on lääkkeet”. Sit hommataan lääkkeet, joilla päästään seuraava dieetti läpi, ja huomataan, että sairaus on pahentunut, eikä lääkkeet enää tehoa. Tai on tullut joku toinen autoimmuunisairaus lisäksi, joka hankaloittaa edellisten vaurioiden hoitamista lääkityksellä. No mitäs sitten, kun lääkekeinot loppuvat? Kun ne eivät enää tehoa? Näinkin tulee käymään. Itselläni veti kropan niin sekaisin ekasta kisata, ettei kilpirauhashormoniongelmaa saatu parannettua edes lääkehoidolla. Ei paljon naurata tällä hetkellä.  Jossakin vaiheessa, kun ihmisen kroppa, hormonit, aineenvaihdunta ja ruoansulatus on saatu niin jumiin, ettei enää löydetä keinoja parantua, niin sit alkaa sisäelimet menemään nurin. Kättä pystyyn taas, kuinka moni haluaa joutua elinsiirtojonoon harrastuksen takia?

Pikkasen ehkä taas kauhukuvia piirtelin, mutta tämä on totisinta totta osalle. Ei kaikille. Niitä, joilla geneettinen mahdollisuus harrastaa lajia turvallisesti, tämä pelottelu ei koske. He voivat hypätä blogini yli ja jatkaa hyvillä mielin lajia. Samoin miehet, teille tätä aineenvaihdunnan vauriota ei 90% todennäköisyydellä tule, tämä on naisten ongelma pääasiassa. Just carry on!  Mutta ne, kenen kannattaa pysytellä kuulolla, on henkilöt, jotka ovat riskiryhmässä (jojo-dieettaajat, extreme-diettaajat, fitness-diettaajat joilla on hidas aineenvaihdunta/dieetti takkuaa) sekä valmentajat.  Meidän on pakko saada maahamme henkilöitä, jotka ymmärtävät aineenvaihdunnan vaurion synnyn ja taustalla vaikuttavat hormonaaliset tekijät, jotta he voivat tehdä asiakasvalintaa oikein, ja jotta he voivat valmentaa asiakkaitaan sopivilla metodeilla.

Palaan tähän aineenvaihdunnan vaurioon seuraavalla kerralla, perehdytään enemmän tieteelliseen faktaan :) Sitä ennen hei laitelkaapa sähköpostia, jos tulee jotain mielen päälle, mun osoitetta on kuulemma ollut vaikea täältä löytää, mutta se on siis 

will.power.woman@gmail.com 

Ugh, olen taas puhunut ;) Nauttikaahan vielä kesästä! 

With lööööööv, Lyölänäinen

p.s. Kiitokset A-Studion Jaakko Loikkaselle haastattelusta ja siitä, että arkaa aihetta oltiin käsitelty hyvällä maulla :)

Miten parantua?

Joo. Mää oon maailman huonoin bloggaaja.  Edellisen jälkeen on ollu tusinan verran aiheita, joista vois kirjoittaa, mutta aika on ollut kortilla. Päivätyön lisäksi illat menee hyvin pitkälti PT-hommia tehden.  Olen löytänyt aivan mahtavan porukan ja firman, jonka nimissä teen suurimman osan PT-työstäni. PinkFitness on nuori PT-firma, jonka ideologia on ”redefining fitness”, jonka itse allekirjoitan täysin. Fitness on toki kilpaurheilulaji, mutta sanan perimmäisessä merkityksessä aivan jotain muuta kuin itsensä rääkkäämistä ja elimistön sekä pääkopan viemistä äärirajoilleen.  Tällä mentaliteetilla ohjaamme tiimissä myös asiakkaitamme. Käykää tutustumassa sivuihin http://www.pinkfitness.fi  :) 

 Ja osallistukaa kisaan facebook-sivulla https://www.facebook.com/pinkfitnesspeppiina

Fitnessin nurja puoli tuntuu kiinnostavan aika monia, useita asian kokeneita mutta myös muita henkilöitä, kuten lääkäreitä, terveyden- ja hyvinvointialan asiantuntijoita, sekä ihan tavallisia kuntosalikävijöitä. Tämän vuoksi myös media haluaa oman osansa, viimeisen 2 kk aikana olen antanut yhteensä 4 haastattelua, joista muutama tulee varmasti lähipäivinä ulos, MeNaiset Sporttiin ja erääseen YLE:n asiaohjelmaankin.  On hiton hyvä juttu, että asioista puhutaan. Mikään aihe kun ei ole mustavalkoinen – fitness ei ole pelkästään parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, eikä myöskään läpeensä paha ja epäterveellinen laji. Se on toisille ensimmäistä, toisille jälkimmäistä, ja suurimmalle osalle jotain siltä väliltä, ehkäpä hieman molempia.

Käsittämättömintä koko tässä keskustelussa fitnessin nurjasta puolesta on se, että kuplassa eläjät viitsivät ottaa osaa keskusteluihin tekemättä minkään maailman taustatutkimusta.  My way or the highway tuntuu olevan useiden blogikirjoitusten ideana.  Käsittämättömimpiä aivopieruja, joita olen lukenut viimeaikoina on ollut keskustelu siitä, että muka kilppariongelmat fitness-kisaajilla johtuisi dieetillä käytettävästä tyroksiinista.  Ihan varmasti, lajin tuntien, siellä on vaikka minkämoista mömmöä, joita käytetään dieetillä ja offillakin, joten eiköhän näitäkin henkilöitä löydy, jotka ovat hankkineet reseptilääke tyroksiinia dieetin tukemiseen. MUTTA kilpirauhashormonien ongelmat ja tämä omakohtaisestikin kokemani aineenvaihdunnan vaurio / metabolinen tuho / metabolic damage (mitä termiä haluaa käyttää) ei kuulkaas vatipäät vaadi mitään muuta kuin liikaa miinuskaloreita, liikaa treeniä ja liian vähän lepoa. Siinä on tämän sopan ainekset aivan valmiit, mukaan ei tarvita mitään muuta. Eli ihan shut the fuck up vaan tyroksiini-keskusteluinenne :D

No miksi sitten jotkut pystyvät kilpailemaan vuosi toisensa perään ja kuplassa oleminen maistuu kisa kisojen jälkeen ihan yhtä nannalta kuin aina ennenkin? Miksi toiset eivät pääse lavalle asti, kun elimistö menee rikki / romahtavat ekojen kisojen jälkeen / tuhoavat terveytensä muutamien kisavuosien saatossa? Genetiikka; Aineenvaihdunnallinen kimmoisuus; Muut perinnölliset ominaisuudet!!!!  Vittumaisintahan tässä on se, että useinkaan sitä ei voida tietää, kelle se tyhjä arpa jää käteen, ennen kuin kokeilee. Ei ole semmosta testiä, jonka tekemällä voisi varmistua, että aineenvaihdunnan ominaisuudet olisi tarpeeksi hyvät, jotta fitness-kilpailun aiheuttama rasitus elimistölle voidaan levolla ja sopivalla määrällä treeniä sekä ruokaa minimoida ja dieetistä palautua. Tough luck, mutta näin se vaan on. 

Sain sähköpostia eräältä lukijaltani (kiitos siitä!), jossa toivottiin ajatuksia aiheesta, mitä kukin voisi tehdä parantuakseen aineenvaihdunnan vauriosta, jos sellaisen on saanut itselleen kovalla työllä hankittua.  Valitettavasti tähän ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Keinoja paranemisen edistämiseksi on yhtä paljon kuin on sairastuneita. Niin ainutlaatuisia ovat elimistömme <3  Suomessa ei myöskään ole valmentajia eikä kovin monia lääkäreitäkään, jotka olisivat asiaan perehtyneet, mutta tässäpä muutama minun näkemykseni asiaan. Näitä asioita aiheen guru Scott Abelkin muistaakseni on maininnut blogissaan.

1) LOPETA SE MITÄ IKINÄ TEITKÄÄN, MIKÄ SAI SINUT SAIRASTUMAAN!!!!!!!!!! HE-TI!!!  Käsittämättömintä PASKAA mitä sitä näkeekään tämän lajin parissa ja myös muiden ikuisten laihduttajien keskuudessa on, että vastausta haetaan uusista kisoista tai uusista laihdutustavoitteista. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!?! Tää aihe saa mun verenpaineen nousemaan, pahoittelen jo tässä vaiheessa.  Esimerkki: Jos sä harrastat keihäänheittoa ja oot treenannu niin paljon, että sun olkapää menee jatkuvasti sijoiltaan, niin a) jatkatko sä heittämistä, vai b) lopetatko sä sen? Ei tämä ole sen vaikeampi juttu! Sä lopetat sen, TIETENKIN!! Mä en vaan voi käsittää, miten jotkut luulevat, että sen lajin/toiminnan jatkaminen, joka on sun kropan sairastuttanut pahasti, voisi olla oikea lääke paranemiseen. Mä kyllä tiedän, ei se ole helppoa päästää irti. Kuukausia tilanteeseeni herättyäni mietin vaan sitä, että ”joo nyt mä saan lääkkeet, ja sit mä oon taas terve ja voin alkaa treenaa ja pääsen kohta taas dieetille ja saan mun kropan takas ja sit mä voin taas hyvin”. Ai jeesus mä olin KUUTAMOLLA!  Minä olin saanut yhdellä ainoalla, siis YHDELLÄ VAIVAISELLA, dieetillä itselleni loppuelämän riesan ja vaurioitettua aineenvaihduntaani. Niin että mitäköhän mä ajattelin, että se seuraava dieetti tekis? Pelkkää mannapuuroa ja mansikkaa, vaimitähä? No ei, vaan tippumisen vielä korkeammalta.  Jos tie on umpikuja, niin kuinka monta kertaa kannattaa ajaa sinne ilman valoja ja satasta?   

2) LOPETA AEROBISEN VÄÄNTÄMINEN. On erittäin tyypillistä, että ne naiset, jotka tähän jamaan itsensä ajavat, ovat ajautuneet tilanteeseen, että heidän on juostava lenkkiä tai tehtävä muuta aerobista jopa 1-2 tuntia päivässä, jotteivät lihoisi.  Eksessiivinen aerobinen on täysin järjetöntä minkä tahansa lajin kannalta (paitsi ehkä maratooni, mutta käsi pystyyn, kenen ihannevartalo on viime olympialaisten maraton-voittajan look-alike????).  Älyttömät määrät aerobista ovat omiaan ohjelmoimaan meidän kehon rasvanpolttotehokkaiksi. Mitä enemmän ja pidemmälle juokset, sitä vähemmän sun elimistö kuluttaa lenkki lenkin jälkeen.  Aerobinen liikunta nostaa myös elimistön kortisoli-tasoja, ja tämä stressihormoni tuntuu olevan oikeasti kaiken pahan alku.  Jos kortisolit on koko aika koholla, tämä hormoni alkaa sotimaan kehoamme vastaan ja estämään muiden hormonien toimintaa (toki se mahdollistaa myös useiden toiminnan, mutta sitä ei tarvita siinä mittakaavassa, joita lenkki-pirkkojen elimistöt muodostaa).  Pian lisämunuaiset väsyy (eivät enää tuota tarpeeksi kortisolia) ja tervetuloa kilppariongelmat, sillä ilman kortisolia esim. T3-hormoni ei pääse toimimaan.  Sitten kun olet tervehtynyt, voit alkaa taas tekemään aerobista, mutta älä tee sitä liikaa, ja suosi intervalli-tyylistä treeniä tasasykkeisen harjoittelun sijaan. 

3) OPETTELE NUKKUMAAN JA LEPÄÄMÄÄN.  Levon puute ja unen laadun huonontuminen ovat monien metabolisen tuhon taustalla. Itse en nukkunut moneen kuukauteen kunnolla dieetillä, enkä sen jälkeen. Ensin oli niin kipeä alaselkä (LISÄMUNUAISET  huuteli siellä armoa), ja offilla sitten liian tukala olo muuten, ja unirytmi suoraan sanottuna rehellisesti viturallaan. Se, että et saa tarpeeksi unta ÖISIN, estää useiden hormonien muodostumisen, sekä kehon palautumisen. Elimistömme korjaa itseään öisin. Silloin kortisolitasot laskee todella matalaksi ja syvän unen aikana kehomme pienet krempat korjataan.  Autosi öljyt pitää vaihtaa aina öisin.

4) ALA LISÄÄMÄÄN ENERGIAA ja erityisesti hiilaria RUOKAASI MALTILLISESTI.  Pitkään kestänyt ketoosi on monille tuhon tie. Kovilla dieeteillä muutenkin hiilareita usein rajoitetaan.  Metabolisen tuhon itselläsi havaittuasi noiden 3 edellisten kohdan lisäksi ala ravitsemaan itseäsi välittömästi paremmin.  Tässä maltti on tärkeää, eli lisää esim. 5g hiilaria ruokavalioosi kerran VIIKOSSA. Jos rysäytät nopeampaa, saat takuulla kärsiä vatsavaivoista, turvotuksesta, ummetuksesta/löysästä vatsasta ja muista suolisto-oireiden herkuista.  Mutta se on faktahomma, että liika kalorien rajoittaminen PITÄÄ loppua. Eli anna elimistöllesi polttoainetta.  Ja tee se järkevästi.

5) OTA SELVÄÄ, TARVITSETKÖ LÄÄKEHOITOA. Joskus pelkät kotikonstit eivät riitä. Osaavan ammattilaisen luo meneminen, joka testaa kilpparihormonit, aivojen välittäjäaineet, ynnämuiden sisäelimiemme tilan, voi olla paikallaan.  Joskus tiettyjä hormonitoimintoja ei saada elvytettyä ilman synteettisiä lääkkeitä. Ja usein meillä ei ole kiinnostusta odotella vuosikausia sitä, että joka kuukausi tulee 2 kiloa lisää, vaikka syö ohjeiden mukaan.

6) OPETTELE UUSI AJATTELUMALLI. HYVÄKSY ITSESI JA TILANTEESI.  Mä törmään liian usein naisiin/tyttöihin, jotka ovat siellä umpikujassa. ”Mä syön 2 kertaa päivässä kanasalaatin ja juon 2 heraprotsku-juomaa, yht. 800kcal, ja käyn lenkillä aamuisin ja teen 5 salia päälle. Jos teen muuten, paino alkaa nousta heti.”  99% tämänkin tekstin lukijoista tajuaa, että nyt on taas peppu ruvella, kun on menty puuhun se edellä niin lujaa. Silti nämä naiset eivät ole valmiita lopettamaan toimintaansa, koska he lihovat. SO FUCKING WHAT??? Mitä ne pelkää? Että poikaystävä ei enää kattele sen jälkeen (ööm semmoset aivopierut sietäis saada kenkää anyways!). Vai että ihmiset ajattelee susta jotain (niinku mitä? Ketään ei oikeesti helvetin vertaa kiinnosta, jos saat 10kilon lisää, luultavasti heittävät ylävitosen! Ja ne ketä kiinnostaa muiden kilot niin paljon, niin ovatkin varmaan ihan saatanan hyviä ihmisiä, joilla on kaikki hyvin ja vara arvostella…NOT!!). Hyvin luultavasti juuri sosiaalinen paine ja se, että uskotaan, ettei mua hyväksytä jos nyt annan yhtään elimistölleni lepoa (plus muutaman kilon), on laihduttamisessa ja tietyn ulkomuodon tavoittelemissa taustalla. Tässä päästäänkin juuri siihen asian ytimeen. MISTÄ on tullut meille tyttölapsiparoille semmoinen käsitys, että meidän pitäisi näyttää tietyltä? MISTÄ tulee se paine, että pitää olla lihaksikas/laiha/fitness? Mediasta.  Kaikkien pitäisi ymmärtää, että suurin osa ihmisistä ei näytä misseiltä/malleilta/fitness-kisaajilta!! Kukaan ihminen ei ole vähemmän arvokas, kuin tätä 5 tai vaikka 50 kiloa lihavampi. 

Jos pelottaa, että asiat ja suhtautuminen sinuun muuttuu, kun et enää näytä tietyltä, on aiheellista katsoa peiliin. Se on ainoastaan SINUN OMA USKOMUKSESI. Voitko oikeasti muka edes surra niitä loisia, jotka mahdollisesti häviävät ympäriltäsi, kun peilikuvasi muuttuu? Et!! Ole vaan kuule onnellinen. Ne ihmiset, jotka rakastavat sinua aidosti ja omana itsenäsi, pysyvät ja ehkäpä jopa tiukentavat otettaan.  Jos treenaamisesta ja syömisen kontrolloimisesta irtipäästäminen on mahdotonta tilanteessa, jossa olet jo muumio-tilassa, on kyseessä mielen häiriö. Jokainen itsensä hyväksyvä ja mieleltään terve osaa lopettaa itsensä rääkkäämisen heti, kun tajuaa että homma on lähtenyt lapasesta. 

Tässä muutamia juttuja siis, joita kannattaa miettiä, mikäli metabolinen tuho koskettaa Sinua (ja ei, tämä ei ollut suunnattu pelkästään kisaajille, vaan kaikille omaksi ilokseen (???) laihduttaville ja ulkomuodostaan stressaaville henkilöille.  Kirjoittelen lisää, jos ja kun tulee muita vinkkejä mieleen :)

Ai niin ja ehkä tärkein ohje paranemiselle on: NAUTI ELÄMÄSTÄ!! Tää kesä on aiiiivan mahtava!! Salli itsellesi ihania marjoja, jätskiä, lepää ja nauti auringosta, treenaa ulkona, harrasta lajeja, jotka eivät ole talvella mahdollisia!  Liian usein elämme ”sitku”-elämää. Sun elämä on tässä ja nyt!! Ala elää sitä! Opettele elämän hetkessä, pysähtymään! Pysähdy joku aamu töihin mennessä ja nauti auringon säteistä. Nautiskele rauhassa aamukahvi ja munkkipossu kauppatorilla kiireettömänä loma-aamuna.  Sulla ei voi olla kiire mihinkään just sillä sekunnilla... Älä stressaa huomisesta, asiat järjestyvät AINA! Hymyile, edes yhdelle tuntemattomalle ilman mitään syytä. Ota hymyjä vastaan ja omista ne itsellesi, olet ne ansainnut. 

Sinä. Olet. Upea!!!!!!!!! <3 <3

t. Luolanaisenne

Luolanainen pysähtyi juhannuksena :)

Yea but no but yea but no but…

Viime viikko herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Hyvin ristiriitaisia sellaisia. Oli fitness classic-viikko.  Facebook ja netti ylipäätään vilisi blogeja ja kuvia viimeisen viikon valmisteluista, jännitys puski väkisinkin läpi ja kisaajat olivat aivan innoissaan.  Mä muistan ton fiiliksen.  

Oli hyvin vaikea viikko, koska pelkkä tekstien lukeminen ja kuvien näkeminen saattoivat saada minutkin innostumaan ja muistamaan ainoastaan kultaiset asiat vuoden takaa. Samalla sekunnilla annoin itselleni mielikuvitus-litsarin ja jouduin muistuttelemaan, että se ei ole enää minun unelmani, eikä minun lajini.  

Huomasin, että minun fitness-kuplani on edelleen hyvin todellinen.  Se toive kisaamisesta ja tietystä ulkonäöstä elää vahvana erityisesti tunnetasolla.  Suorittaminen ja asiaan uppoutuminen oli asia, joka toi turvaa ja sisältöä elämään. Tietty selkeä päämäärä ja itsensä haastaminen olivat asioita, joista nautin.  

On kuitenkin vissi ero, ovatko nämä asiat päähänpinttymiä ja elämän ainoa intohimo. Ovatko ne sairaan ja epävarman ihmisen tapa käsitellä maailmaa ja yrittää löytää itsensä. VAI ovatko ne itsensä haastamista osana muuta kokonaisuutta, rakas harrastus josta ei ihan hirveästi stressaa ja elämäntapa, johon kaikki ovat tervetulleita.  Minulle se oli tuota ensimmäistä. Epic fail.

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että vuodessa olen mennyt henkisesti paljon eteenpäin. Kasvua on tapahtunut siis muutenkin kuin vaatekoossa ;D   Omien haitallisten ajatusmallien tiedostaminen on ollut kaiken a ja o. Olen oppinut olemaan rehellinen itselleni (ja myös TEILLE) kaikesta siitä epäterveellisestä ajattelusta, joka on vienyt minut kohti kisalavoja ja terveyden menettämistä.  Kun sanoo ääneen, ettei ole yli-ihminen tai ettei itsekurini nyt ole mitenkään ihmeellistä, koska kyseessä oli minulle häiriökäyttäytyminen, jossakin vaiheessa nämä asiat on ehkä helpompi hyväksyä. 

Perse edellä puuhun meneminen tavallaan kannattaa aina. Nykyään nautin siitä, ettei ole aikatauluja. Nautin myös suunnattomasti siitä, ettei minun tarvitse tuijottaa kelloa ja syödä 3h välein, jos minulla ei satu olemaan nälkä. Se tunne, kun ensimmäisen kerran siirsin lounasta 2 tuntia eteenpäin, eikä siitä tarvinnut stressata, oli mahtava!  Samoin se, että jos duunissa meni hieman myöhään, maailma ei kaatunutkaan siihen, että jätin salikäynnin välistä, sillä se salini oli pystyssä taas seuraavana päivänä. Hurraa, it’s a miracle!

Uskon, että ne kisaajat, jotka pärjäävät vuosi toisensa jälkeen, ovat niitä, jotka ottavat vähän rennommin.  Tiedän useita ihania fitness-mimmejä, jotka eivät laita ensimmäisenä kalenteriinsa ruokia ja treenejä, vaan ripottelevat nämä asiat niihin slotteihin, jotka ovat jääneet vapaaksi perhe-elämältä/parisuhteelta, työltä ja ystävyyssuhteiden hoitamiselta.  Nämä henkilöt eivät myöskään vedä kieli vyön alla dieettejä loppuun asti, jos tuntuu pahalta, vaan he ottavat happea, ja yrittävät vaikka uudelleen seuraaviin kisoihin.  Itse oman terveyteni kusautin tekemällä kaiken liian isosti.

Olin viime viikonloppuna huoltamassa ihanaista ystävääni bikinidebyytissään.  Pelkäsin jo etukäteen, miten tuonne kisoihin ja tähän skeneen meneminen vaikuttaa omiin ajatuksiini.  Kuten pelkäsinkin, aloin taas välittömästi ihannoimaan fitness-elämäntapaa ja muistelemaan kaiholla omia rääkki-kuukausiani. Tämä on malliesimerkki siitä, miten voimakas tuo tietty hypetys on, ja miten se minun heikkoon mieleeni vaikuttikaan HETI.  Valitettavasti (ja kaikella rispektillä heitä kohtaan, jotka voivat itsensä näistä asioista ulkoistaa) body-maailma sisältää erittäin sairaita ajattelumalleja:

1) Vuosi sitten ihannoin ihmistä, joka on syönyt minigrip-pusseista vuoden ympäri useita vuosia. Nykyään ensimmäinen ajatus on: ”Ei helvetti, ei ikipäivänä. En enää halua uhrata vapautta valita tai elää hetkessä tällä tavalla!”.  Olen varma, että suurin osa ihmisistä ei ole valmis tekemään tällaisia uhrauksia minkään kunnon takia. Mä en enää menee yhdenkään parhaan ystäväni häihin ja syö kanasalaattia vessan eteisessä!!!

2) ”Menkat loppui”, ”On koko ajan ihan v**un kylmä”, ”En oo nukkunu 3 kuukauteen”, ”Mun sisäelimiin sattuu öisin”- tyyliset kommentit käännetään melkein aina positiiviseksi, yleensä ”Nyt tiedän, että rasva varmaan tirisee kunnolla”-malliseksi. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!??!! EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI!!!! Tossa ei ole mitään järkeä, se on kuule se hormonijärjestelmä, joka siellä huutaa hoosiannaa, tai sisäelimet (palelu-> kilpirauhanen, nukkuminen –> lisämunuaiset, sisäelimet –> no vittu kaikki, yleensä munuaiset) on sanomassa sopimustaan irti.  Mistä lähtien kipu ja kärsimys on voitu tulkita noin??

3) ”Oon kattonu vikat 2kk leivonta-ohjelmia ja käyn enemmän kotikokki.net-sivustolla kuin sähköpostissani” (tämä on suora lainaus omasta loppudieetistäni).  Ja tälle nauretaan ja salaa ihaillaan, hehehehehee, ollaan niin piipussa ja niin nälkiityneitä, että tehdään tämmöstä. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖM, say what???? Tällainen toiminta on VAIN JA AINOASTAAN erittäin selkeä indikaattori sille, että suhde ruokaan alkaa järkkymään, ja ruokaa kohtaan on muodostumassa erittäin haitallisia toiminta- sekä ajattelumalleja.  Jos dieettaajalla ei ole ennen projektiin lähtöään ollut jonkin sortin tunnesyömistä/ahmimista/muita syömishäiriöitä, niin sellainen ihan varmasti saadaan kyllä tehtyä.

Nämä kaikki kolme esimerkkiä oli omista vuoden takaisista kokemuksista. Viime vuonna pidin noita asioita normaalina ja tavoittelemisen arvoisina. Nyt katson itseäni peiliin ja kysyn että mitä pirua mun päässä on oikein liikkunu. 

No shit, Sherlock...

No mut. Turhaa mä tässä jeesustelen. Ainahan se oma sen hetkinen elämäntapa ja näennäisesti parempi mielenterveys on asia, jota pitää absoluuttisena totuutena. Ehkä meidän kaikkien pitää vaan etsiä se oma tapamme olla ja elää tätä ainoaa elämää, joka meille on (vissiin?) annettu.  En voi enemmän painottaa sitä, miten paljon tiedän hyviä tyyppejä ja järkeviä fitness-alan kilpailijoita, joille en toivo mitään muuta kuin menestystä ja ihania hetkiä lajin parissa!! <3   Mutta samalla tiedän, että tänäkin keväänä, kun lavoille nousi taas ensikertalaisia, muutaman heistä keho alkaa oireilla, mielen valtaa häpeä ja arvottomuuden tunne. HEILLE haluan sanoa, että etsikää vastauksia muualta kuin omasta huonoudesta, googlettakaa oireitanne tai meilatkaa vaikka minulle. Been there, done that you know :)

Ja hei sorry tää radiohiljaisuus, on vaan ollut jotenkin paljon isoja ajatuksia päässä viimeisten bloggauksien jälkeen, ei ole oikein pystyny mitään järkevää suoltamaan.  Palataan asiaan kepeämpien aiheiden tiimoilta, ensi kerralla aion ehdottomasti kertoa kahdesta oman alansa gurusta, jotka ovat olleet todella tärkeitä henkilöitä oman tervehtymisen kannalta!

  Tsemppii viikkoon!! 

   Filosofi/Keittiöpsykologi/oman pikku elämänsä Ainsteini - Luolanainen

p.s. kiitos kaikista tsempeistä ja uskoutumisista, joita edelleen Metabolinen Tuho-teksti tuottaa. Ootte parhaita!