 |
| Kilpparivaivaisen normipäivä |
Kävin pari vkoa sitten lekurillani. Hän määräsi minulle uuden
kilpirauhaslääkkeen, Liotyroniinin, joka sisältää siis sitä T3-hormonia
pelkästään. Lääkäri katsoi myös
sylkitestini tulokset ja hänen arvionsa on, että seuraava askel olisi juurikin
lisämunuaisten uupuminen, sillä kortisolitasot olivat sen verran
huikaisevat. Ja koska kaikki muut
toimenpiteet oltiin jo tehty kropan rauhoittelemiseksi (aerobinen minimiin,
lisäravinteet tukemaan kilpirauhasta, sekä ruokavalio suoliston hyvinvoinnin
takaamiseksi), jäi jäljelle enää salitreenien vähentäminen. Olin pelännyt tätä tuomiota. Kyllähän mä sen tiesin, että 5 päivänä
viikossa kovan treenin tekeminen suoraan dieetin jälkeen ei varmastikaan ollut
antanut kropalle tarpeeksi mahdollisuuksia palautua. Mutta päätin sitten olla
ajattelematta sitä tai ainakin olla sanomatta ääneen, sillä toiveella, ettei se
olisi totta.
Lepo tulee auttamaan uuden lääkityksen
aloittamisessa. Tätä lääkettä aletaan ottamaan pienillä annoksilla, nostetaan
parin viikon välein, kunnes löytyy annostus, joka tehoaa. Sopivan annostuksen
löytymiseen voi mennä jopa puolisen vuotta. En halua kiirehtiä, koska olen
lukenut, että useille on käynyt niin, että kun ovat hätäisenä nostaneet
annoksen liian nopeasti maksimiin, on lisämunuaiset uupuneet ja sit on pitänyt
ajaa T3-lääkitys alas ja aloittaa hydrocortison-kuuri lisämunuaisille ja
aloittaa vasta sen jälkeen T3:sen ottaminen uudelleen alusta. Eli lepo antaa lisämunuaisille hieman
buustia, kun uusi lääkitys saattaa olla niille rankka juttu.
No tämähän tarkoittaa vääjäämättä sitä, että hyvästi ensi
vuoden syksyn SM-kisat. En ehdi mitenkään sinne, dieetille kun pitäisi lähteä
vuodenvaihteessa, enkä ole siinä vaiheessa vielä läheskään pelikunnossa. Lievästi sanottuna vi**ttaa! Mä olin odottanut niin pitkään, että pääsisi taas
lavalle. Kisatavoite on nyt siirretty kevääseen 2014. Tuntuu todella pitkältä ajalta, mutta toisaalta,
äkkiähän tämä aika nytkin on mennyt ja vaikka tuo kevätkisa olisi seuraava
tavoite, vuoden päästä tähän aikaan olen taas dieetillä. Talvidieetti once
again… hyhhyh.
Ja tämä on siis se ideaalitilanne, JOS kaikki menee
nappiin. Olen tiedostanut myös vahvasti
sen, ettei ole sataprosenttisen varmaa, pääsenkö enää ikinä sellaiseen
terveydentilaan, jossa kilpaileminen body fitnessissä olisi realistista. Pahimmassa tapauksessa tämä uusi lääkitys
ajaa lisämunuaiset uupumukseen, jonka takia pitää ottaa se hydrocortison
käyttöön, mikä taas on niin anabolinen aina (itse kilpirauhashormonitkin sitä
ovat…), että se saattaa syödä mun lihakset siihen malliin, etten ehdi ennen 40
ikävuotta hankkia niitä takas. Nykyisiä patteja on työstetty salilla kuitenkin
se 5 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, joten jos ne nyt menetän, se on
hyvästi tälle lajille.
En halua vielä ajatella, mitä tapahtuisi jos näin kävisi.
Mitä mä sitten keksisin? Mitä mä ylipäätään tein ennenku aloitin kisoihin
treenaamisen? Se elämä tuntuu niin kaukaiselta tällä hetkellä. No siis minähän tein töitä sillon. Kun tekee
vähintään 10 tuntia päivässä töitä, ei riitä aikaa miettiä, onko elämä muuten
tyhjää ja merkityksetöntä. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole.
Toistaiseksi on pakko kuitenkin ajatella, että paranen ja
pääsen vielä treenaamaan kovaa ja joku päivä seisomaan lavalla
line-upissa. On pakko pitää tavoite ja unelma mielessä ja ajatella positiivisesti, koska jos ajattelee vain miten kaikki tulee kuitenkin menemään päin hanuria, toteutuukin nuo ajatukset varmasti ennemmin tai myöhemmin. Murehdin sitten, kun ongelmat vasta
realisoituvat, en ennemmin.
Ja tosiaan kyllähän tämä lepääminen ihan kivaakin on, vaikka
alkuun tympi kovasti. Olen käynyt
hieronnassa, venytellyt paljon ja nukkunut myös paljon. Valmentajani Jamppa
laittoi minuun myös akuneulat viime viikonloppuna. Elämäni ensimmäinen
akupunktio oli enemmän tai vähemmän järkytys. Olo oli hyvä sen jälkeen ja
jotkut hormonit ainakin lähti jylläämään sen jälkeen ;) , mutta itse neulojen
laittaminen oli piikkikammoiselle ikävä kokemus. Se ei varsinaisesti sattunut,
mutta neulat osuivat sellaisiin kohtiin, että hermosärkyä säteili joka
puolelle. Lähipiiri sanoi myös, että
olin hoidon jälkeen paremmalla tuulella. Lie ollut se päähän laitettu akuneula,
jonka Jamppa sanoi lievittävän aggressiota :D
On ollut jokseenkin ihanaa elää ilman kamalia
aikatauluja. Viikonloppuisin ollaan
käyty syömässä ulkona, leffassa, keilaamassa ja kauppoja kiertämässä hyvinkin
ex tempore-tyylillä. Tähän asti
kalenterini on ollut viikonloppuja myöten täynnä. Mitä tarkempi
minuuttiaikataulu on ollut, sitä tyytyväisempi olen ollut minä. Olen sietänyt myös todella huonosti yksin olemista. Jos perjantaina ei ollut sovittu
lauantai-illaksi menoa, olin niin ahdistunut, että en ole meinannut unta saada. Tämä tilanne on nyt kääntynyt päinvastoin. En yksinkertaisesti pysty sitoutumaan
mihinkään tapaamisiin pidemmälle tulevaisuuteen. Arvon aina viimeiseen asti ahdistukseni tasoa,
ja teen päätöksen osallistumisestani viimetunneilla. Monet kivat pikkujoulut ja rakkaidenkin
ihmisten tapaamiset on jäänyt väliin tämän syksyn aikana, koska liian ison
porukan tapahtuma on saanut minut varpailleen. Jos tiimin koko kasvaa yli 3
henkeen, on ollut vaikeaa olla keskustelussa mukana. Olen jäänyt mieluummin kotiin. Yksin oleminen
on kivaa, ei tarvitse kertoa kenellekään, miten menee, koska ei ole kovin
positiivista sanottavaa. Kotona ei myöskään tarvitse hävetä itseään ja näitä
vatsamakkaroita, jotka vaan kasvavat edelleen. En yksinkertaisesti jaksa
selitellä kenellekään, miksi olen nykyään tämännäköinen. En oikeastaan halua
tavata ketään, ennen kuin olen takaisin oma itseni. Omalla itselläni tarkoitan
sitä ulospäin suuntautunutta ja iloista ihmistä, joka rakastaa olla seurassa ja
nauraa... Mä niiiiiiiiiiiiin niin niin vihaan tätä kilpirauhasen ongelmaa!!!!
Toivon että ystävät ymmärtävät, etten vaan pysty aina
tulemaan paikalle, vaikka niin kovin haluaisinkin. Ahdistus on vaan niin
sietämätöntä välillä. Kun on liian tietoinen itsestään, on julkisilla paikoilla
hankalaa olla. Eikä mulla kyllä ole vaatteitakaan, jotka mahtuisivat enää
päälle ;D Pullea tyttö onkin keskittynyt luolanaisen keittiössään
paleo-kokkaukseen ja reseptien loihdintaan.
Olen huomannut, että ihan kaikkia lempiruokiani pystyy tekemään täysin
viljattomasti ja maidottomasti. Yksi
päivä tein lasagnee. Valkokastike tehtiin kookosöljyyn, riisijauhoon ja
kookosmaitoon. Lasagnelevyjen osaa näytteli kesäkurpista sekä aasialaisesta
putiikista ostamani riisipaperit (eli riisistä tehty makaronia muistuttava ohut
levy). Myös koekaniini oli
allekirjoittaneen lisäksi sitä mieltä, että vetää vertoja normilasagnelle, eikä
muuten turvota pätkän vertaa! Jos rekrytointi alkaa maistua puulta, ehkä mä
avaan paleo-ravintolan… Tosin paleo-dieetillä on ollut ihan helppo syödä missä
tahansa ravintolassa. Perunat jne. voi aina korvata kasviksilla ja pyytää
jättämään maidollisen kastikkeen pois. Olen ollut todella positiivisesti
yllättynyt. Yksikään tarjoilija ei ole näyttänyt nyrpeää naamaa, vaan
suhtautuminen on ollut hyvää ja ovat ilmeisesti tottuneet erikoisruokavalioihin
ainakin täällä Helsingissä.
 |
| Luolanaisen koe-keittiössä tapahtuu |
 |
| Lopputulos. Omnom ^_^ |
Olen marraskuun loppuun hissukseen, joulukuun alussa
palailen pikkuhiljaa salihommiin. Omaa kuntoa, sykkeitä ja voimia pitää
tarkkailla koko ajan, ettei lähde vetämään liian kovaa (kuten ehkä on
meikäläisellä usein tapana tehdä…KÖ!!). Toivon, että kroppa kestää treeniä eikä
paraneminen ota takapakkia. Sitä ennen torjun stressiä levolla ja
nautiskelulla. Torstaina luvassa Helsinki Day Spa ja kasvohoito sekä pedikyyri,
aijjaij kyllä kelepaa! Ja viikonloppuna voisi käydä taas hot joogailemassa ja
edistää tuota meditaatio-kirjan lukemista. Tai vaan pötköttää. Joo pötkötys on
kivaa. Pöt pöt. Zzzzzzzzzzzz ;)
Pumpuliunia!
t. Nukkumatin uusi bestis, Tiia
