Miten parantua?

Joo. Mää oon maailman huonoin bloggaaja.  Edellisen jälkeen on ollu tusinan verran aiheita, joista vois kirjoittaa, mutta aika on ollut kortilla. Päivätyön lisäksi illat menee hyvin pitkälti PT-hommia tehden.  Olen löytänyt aivan mahtavan porukan ja firman, jonka nimissä teen suurimman osan PT-työstäni. PinkFitness on nuori PT-firma, jonka ideologia on ”redefining fitness”, jonka itse allekirjoitan täysin. Fitness on toki kilpaurheilulaji, mutta sanan perimmäisessä merkityksessä aivan jotain muuta kuin itsensä rääkkäämistä ja elimistön sekä pääkopan viemistä äärirajoilleen.  Tällä mentaliteetilla ohjaamme tiimissä myös asiakkaitamme. Käykää tutustumassa sivuihin http://www.pinkfitness.fi  :) 

 Ja osallistukaa kisaan facebook-sivulla https://www.facebook.com/pinkfitnesspeppiina

Fitnessin nurja puoli tuntuu kiinnostavan aika monia, useita asian kokeneita mutta myös muita henkilöitä, kuten lääkäreitä, terveyden- ja hyvinvointialan asiantuntijoita, sekä ihan tavallisia kuntosalikävijöitä. Tämän vuoksi myös media haluaa oman osansa, viimeisen 2 kk aikana olen antanut yhteensä 4 haastattelua, joista muutama tulee varmasti lähipäivinä ulos, MeNaiset Sporttiin ja erääseen YLE:n asiaohjelmaankin.  On hiton hyvä juttu, että asioista puhutaan. Mikään aihe kun ei ole mustavalkoinen – fitness ei ole pelkästään parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, eikä myöskään läpeensä paha ja epäterveellinen laji. Se on toisille ensimmäistä, toisille jälkimmäistä, ja suurimmalle osalle jotain siltä väliltä, ehkäpä hieman molempia.

Käsittämättömintä koko tässä keskustelussa fitnessin nurjasta puolesta on se, että kuplassa eläjät viitsivät ottaa osaa keskusteluihin tekemättä minkään maailman taustatutkimusta.  My way or the highway tuntuu olevan useiden blogikirjoitusten ideana.  Käsittämättömimpiä aivopieruja, joita olen lukenut viimeaikoina on ollut keskustelu siitä, että muka kilppariongelmat fitness-kisaajilla johtuisi dieetillä käytettävästä tyroksiinista.  Ihan varmasti, lajin tuntien, siellä on vaikka minkämoista mömmöä, joita käytetään dieetillä ja offillakin, joten eiköhän näitäkin henkilöitä löydy, jotka ovat hankkineet reseptilääke tyroksiinia dieetin tukemiseen. MUTTA kilpirauhashormonien ongelmat ja tämä omakohtaisestikin kokemani aineenvaihdunnan vaurio / metabolinen tuho / metabolic damage (mitä termiä haluaa käyttää) ei kuulkaas vatipäät vaadi mitään muuta kuin liikaa miinuskaloreita, liikaa treeniä ja liian vähän lepoa. Siinä on tämän sopan ainekset aivan valmiit, mukaan ei tarvita mitään muuta. Eli ihan shut the fuck up vaan tyroksiini-keskusteluinenne :D

No miksi sitten jotkut pystyvät kilpailemaan vuosi toisensa perään ja kuplassa oleminen maistuu kisa kisojen jälkeen ihan yhtä nannalta kuin aina ennenkin? Miksi toiset eivät pääse lavalle asti, kun elimistö menee rikki / romahtavat ekojen kisojen jälkeen / tuhoavat terveytensä muutamien kisavuosien saatossa? Genetiikka; Aineenvaihdunnallinen kimmoisuus; Muut perinnölliset ominaisuudet!!!!  Vittumaisintahan tässä on se, että useinkaan sitä ei voida tietää, kelle se tyhjä arpa jää käteen, ennen kuin kokeilee. Ei ole semmosta testiä, jonka tekemällä voisi varmistua, että aineenvaihdunnan ominaisuudet olisi tarpeeksi hyvät, jotta fitness-kilpailun aiheuttama rasitus elimistölle voidaan levolla ja sopivalla määrällä treeniä sekä ruokaa minimoida ja dieetistä palautua. Tough luck, mutta näin se vaan on. 

Sain sähköpostia eräältä lukijaltani (kiitos siitä!), jossa toivottiin ajatuksia aiheesta, mitä kukin voisi tehdä parantuakseen aineenvaihdunnan vauriosta, jos sellaisen on saanut itselleen kovalla työllä hankittua.  Valitettavasti tähän ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Keinoja paranemisen edistämiseksi on yhtä paljon kuin on sairastuneita. Niin ainutlaatuisia ovat elimistömme <3  Suomessa ei myöskään ole valmentajia eikä kovin monia lääkäreitäkään, jotka olisivat asiaan perehtyneet, mutta tässäpä muutama minun näkemykseni asiaan. Näitä asioita aiheen guru Scott Abelkin muistaakseni on maininnut blogissaan.

1) LOPETA SE MITÄ IKINÄ TEITKÄÄN, MIKÄ SAI SINUT SAIRASTUMAAN!!!!!!!!!! HE-TI!!!  Käsittämättömintä PASKAA mitä sitä näkeekään tämän lajin parissa ja myös muiden ikuisten laihduttajien keskuudessa on, että vastausta haetaan uusista kisoista tai uusista laihdutustavoitteista. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!?! Tää aihe saa mun verenpaineen nousemaan, pahoittelen jo tässä vaiheessa.  Esimerkki: Jos sä harrastat keihäänheittoa ja oot treenannu niin paljon, että sun olkapää menee jatkuvasti sijoiltaan, niin a) jatkatko sä heittämistä, vai b) lopetatko sä sen? Ei tämä ole sen vaikeampi juttu! Sä lopetat sen, TIETENKIN!! Mä en vaan voi käsittää, miten jotkut luulevat, että sen lajin/toiminnan jatkaminen, joka on sun kropan sairastuttanut pahasti, voisi olla oikea lääke paranemiseen. Mä kyllä tiedän, ei se ole helppoa päästää irti. Kuukausia tilanteeseeni herättyäni mietin vaan sitä, että ”joo nyt mä saan lääkkeet, ja sit mä oon taas terve ja voin alkaa treenaa ja pääsen kohta taas dieetille ja saan mun kropan takas ja sit mä voin taas hyvin”. Ai jeesus mä olin KUUTAMOLLA!  Minä olin saanut yhdellä ainoalla, siis YHDELLÄ VAIVAISELLA, dieetillä itselleni loppuelämän riesan ja vaurioitettua aineenvaihduntaani. Niin että mitäköhän mä ajattelin, että se seuraava dieetti tekis? Pelkkää mannapuuroa ja mansikkaa, vaimitähä? No ei, vaan tippumisen vielä korkeammalta.  Jos tie on umpikuja, niin kuinka monta kertaa kannattaa ajaa sinne ilman valoja ja satasta?   

2) LOPETA AEROBISEN VÄÄNTÄMINEN. On erittäin tyypillistä, että ne naiset, jotka tähän jamaan itsensä ajavat, ovat ajautuneet tilanteeseen, että heidän on juostava lenkkiä tai tehtävä muuta aerobista jopa 1-2 tuntia päivässä, jotteivät lihoisi.  Eksessiivinen aerobinen on täysin järjetöntä minkä tahansa lajin kannalta (paitsi ehkä maratooni, mutta käsi pystyyn, kenen ihannevartalo on viime olympialaisten maraton-voittajan look-alike????).  Älyttömät määrät aerobista ovat omiaan ohjelmoimaan meidän kehon rasvanpolttotehokkaiksi. Mitä enemmän ja pidemmälle juokset, sitä vähemmän sun elimistö kuluttaa lenkki lenkin jälkeen.  Aerobinen liikunta nostaa myös elimistön kortisoli-tasoja, ja tämä stressihormoni tuntuu olevan oikeasti kaiken pahan alku.  Jos kortisolit on koko aika koholla, tämä hormoni alkaa sotimaan kehoamme vastaan ja estämään muiden hormonien toimintaa (toki se mahdollistaa myös useiden toiminnan, mutta sitä ei tarvita siinä mittakaavassa, joita lenkki-pirkkojen elimistöt muodostaa).  Pian lisämunuaiset väsyy (eivät enää tuota tarpeeksi kortisolia) ja tervetuloa kilppariongelmat, sillä ilman kortisolia esim. T3-hormoni ei pääse toimimaan.  Sitten kun olet tervehtynyt, voit alkaa taas tekemään aerobista, mutta älä tee sitä liikaa, ja suosi intervalli-tyylistä treeniä tasasykkeisen harjoittelun sijaan. 

3) OPETTELE NUKKUMAAN JA LEPÄÄMÄÄN.  Levon puute ja unen laadun huonontuminen ovat monien metabolisen tuhon taustalla. Itse en nukkunut moneen kuukauteen kunnolla dieetillä, enkä sen jälkeen. Ensin oli niin kipeä alaselkä (LISÄMUNUAISET  huuteli siellä armoa), ja offilla sitten liian tukala olo muuten, ja unirytmi suoraan sanottuna rehellisesti viturallaan. Se, että et saa tarpeeksi unta ÖISIN, estää useiden hormonien muodostumisen, sekä kehon palautumisen. Elimistömme korjaa itseään öisin. Silloin kortisolitasot laskee todella matalaksi ja syvän unen aikana kehomme pienet krempat korjataan.  Autosi öljyt pitää vaihtaa aina öisin.

4) ALA LISÄÄMÄÄN ENERGIAA ja erityisesti hiilaria RUOKAASI MALTILLISESTI.  Pitkään kestänyt ketoosi on monille tuhon tie. Kovilla dieeteillä muutenkin hiilareita usein rajoitetaan.  Metabolisen tuhon itselläsi havaittuasi noiden 3 edellisten kohdan lisäksi ala ravitsemaan itseäsi välittömästi paremmin.  Tässä maltti on tärkeää, eli lisää esim. 5g hiilaria ruokavalioosi kerran VIIKOSSA. Jos rysäytät nopeampaa, saat takuulla kärsiä vatsavaivoista, turvotuksesta, ummetuksesta/löysästä vatsasta ja muista suolisto-oireiden herkuista.  Mutta se on faktahomma, että liika kalorien rajoittaminen PITÄÄ loppua. Eli anna elimistöllesi polttoainetta.  Ja tee se järkevästi.

5) OTA SELVÄÄ, TARVITSETKÖ LÄÄKEHOITOA. Joskus pelkät kotikonstit eivät riitä. Osaavan ammattilaisen luo meneminen, joka testaa kilpparihormonit, aivojen välittäjäaineet, ynnämuiden sisäelimiemme tilan, voi olla paikallaan.  Joskus tiettyjä hormonitoimintoja ei saada elvytettyä ilman synteettisiä lääkkeitä. Ja usein meillä ei ole kiinnostusta odotella vuosikausia sitä, että joka kuukausi tulee 2 kiloa lisää, vaikka syö ohjeiden mukaan.

6) OPETTELE UUSI AJATTELUMALLI. HYVÄKSY ITSESI JA TILANTEESI.  Mä törmään liian usein naisiin/tyttöihin, jotka ovat siellä umpikujassa. ”Mä syön 2 kertaa päivässä kanasalaatin ja juon 2 heraprotsku-juomaa, yht. 800kcal, ja käyn lenkillä aamuisin ja teen 5 salia päälle. Jos teen muuten, paino alkaa nousta heti.”  99% tämänkin tekstin lukijoista tajuaa, että nyt on taas peppu ruvella, kun on menty puuhun se edellä niin lujaa. Silti nämä naiset eivät ole valmiita lopettamaan toimintaansa, koska he lihovat. SO FUCKING WHAT??? Mitä ne pelkää? Että poikaystävä ei enää kattele sen jälkeen (ööm semmoset aivopierut sietäis saada kenkää anyways!). Vai että ihmiset ajattelee susta jotain (niinku mitä? Ketään ei oikeesti helvetin vertaa kiinnosta, jos saat 10kilon lisää, luultavasti heittävät ylävitosen! Ja ne ketä kiinnostaa muiden kilot niin paljon, niin ovatkin varmaan ihan saatanan hyviä ihmisiä, joilla on kaikki hyvin ja vara arvostella…NOT!!). Hyvin luultavasti juuri sosiaalinen paine ja se, että uskotaan, ettei mua hyväksytä jos nyt annan yhtään elimistölleni lepoa (plus muutaman kilon), on laihduttamisessa ja tietyn ulkomuodon tavoittelemissa taustalla. Tässä päästäänkin juuri siihen asian ytimeen. MISTÄ on tullut meille tyttölapsiparoille semmoinen käsitys, että meidän pitäisi näyttää tietyltä? MISTÄ tulee se paine, että pitää olla lihaksikas/laiha/fitness? Mediasta.  Kaikkien pitäisi ymmärtää, että suurin osa ihmisistä ei näytä misseiltä/malleilta/fitness-kisaajilta!! Kukaan ihminen ei ole vähemmän arvokas, kuin tätä 5 tai vaikka 50 kiloa lihavampi. 

Jos pelottaa, että asiat ja suhtautuminen sinuun muuttuu, kun et enää näytä tietyltä, on aiheellista katsoa peiliin. Se on ainoastaan SINUN OMA USKOMUKSESI. Voitko oikeasti muka edes surra niitä loisia, jotka mahdollisesti häviävät ympäriltäsi, kun peilikuvasi muuttuu? Et!! Ole vaan kuule onnellinen. Ne ihmiset, jotka rakastavat sinua aidosti ja omana itsenäsi, pysyvät ja ehkäpä jopa tiukentavat otettaan.  Jos treenaamisesta ja syömisen kontrolloimisesta irtipäästäminen on mahdotonta tilanteessa, jossa olet jo muumio-tilassa, on kyseessä mielen häiriö. Jokainen itsensä hyväksyvä ja mieleltään terve osaa lopettaa itsensä rääkkäämisen heti, kun tajuaa että homma on lähtenyt lapasesta. 

Tässä muutamia juttuja siis, joita kannattaa miettiä, mikäli metabolinen tuho koskettaa Sinua (ja ei, tämä ei ollut suunnattu pelkästään kisaajille, vaan kaikille omaksi ilokseen (???) laihduttaville ja ulkomuodostaan stressaaville henkilöille.  Kirjoittelen lisää, jos ja kun tulee muita vinkkejä mieleen :)

Ai niin ja ehkä tärkein ohje paranemiselle on: NAUTI ELÄMÄSTÄ!! Tää kesä on aiiiivan mahtava!! Salli itsellesi ihania marjoja, jätskiä, lepää ja nauti auringosta, treenaa ulkona, harrasta lajeja, jotka eivät ole talvella mahdollisia!  Liian usein elämme ”sitku”-elämää. Sun elämä on tässä ja nyt!! Ala elää sitä! Opettele elämän hetkessä, pysähtymään! Pysähdy joku aamu töihin mennessä ja nauti auringon säteistä. Nautiskele rauhassa aamukahvi ja munkkipossu kauppatorilla kiireettömänä loma-aamuna.  Sulla ei voi olla kiire mihinkään just sillä sekunnilla... Älä stressaa huomisesta, asiat järjestyvät AINA! Hymyile, edes yhdelle tuntemattomalle ilman mitään syytä. Ota hymyjä vastaan ja omista ne itsellesi, olet ne ansainnut. 

Sinä. Olet. Upea!!!!!!!!! <3 <3

t. Luolanaisenne

Luolanainen pysähtyi juhannuksena :)

Yea but no but yea but no but…

Viime viikko herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Hyvin ristiriitaisia sellaisia. Oli fitness classic-viikko.  Facebook ja netti ylipäätään vilisi blogeja ja kuvia viimeisen viikon valmisteluista, jännitys puski väkisinkin läpi ja kisaajat olivat aivan innoissaan.  Mä muistan ton fiiliksen.  

Oli hyvin vaikea viikko, koska pelkkä tekstien lukeminen ja kuvien näkeminen saattoivat saada minutkin innostumaan ja muistamaan ainoastaan kultaiset asiat vuoden takaa. Samalla sekunnilla annoin itselleni mielikuvitus-litsarin ja jouduin muistuttelemaan, että se ei ole enää minun unelmani, eikä minun lajini.  

Huomasin, että minun fitness-kuplani on edelleen hyvin todellinen.  Se toive kisaamisesta ja tietystä ulkonäöstä elää vahvana erityisesti tunnetasolla.  Suorittaminen ja asiaan uppoutuminen oli asia, joka toi turvaa ja sisältöä elämään. Tietty selkeä päämäärä ja itsensä haastaminen olivat asioita, joista nautin.  

On kuitenkin vissi ero, ovatko nämä asiat päähänpinttymiä ja elämän ainoa intohimo. Ovatko ne sairaan ja epävarman ihmisen tapa käsitellä maailmaa ja yrittää löytää itsensä. VAI ovatko ne itsensä haastamista osana muuta kokonaisuutta, rakas harrastus josta ei ihan hirveästi stressaa ja elämäntapa, johon kaikki ovat tervetulleita.  Minulle se oli tuota ensimmäistä. Epic fail.

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että vuodessa olen mennyt henkisesti paljon eteenpäin. Kasvua on tapahtunut siis muutenkin kuin vaatekoossa ;D   Omien haitallisten ajatusmallien tiedostaminen on ollut kaiken a ja o. Olen oppinut olemaan rehellinen itselleni (ja myös TEILLE) kaikesta siitä epäterveellisestä ajattelusta, joka on vienyt minut kohti kisalavoja ja terveyden menettämistä.  Kun sanoo ääneen, ettei ole yli-ihminen tai ettei itsekurini nyt ole mitenkään ihmeellistä, koska kyseessä oli minulle häiriökäyttäytyminen, jossakin vaiheessa nämä asiat on ehkä helpompi hyväksyä. 

Perse edellä puuhun meneminen tavallaan kannattaa aina. Nykyään nautin siitä, ettei ole aikatauluja. Nautin myös suunnattomasti siitä, ettei minun tarvitse tuijottaa kelloa ja syödä 3h välein, jos minulla ei satu olemaan nälkä. Se tunne, kun ensimmäisen kerran siirsin lounasta 2 tuntia eteenpäin, eikä siitä tarvinnut stressata, oli mahtava!  Samoin se, että jos duunissa meni hieman myöhään, maailma ei kaatunutkaan siihen, että jätin salikäynnin välistä, sillä se salini oli pystyssä taas seuraavana päivänä. Hurraa, it’s a miracle!

Uskon, että ne kisaajat, jotka pärjäävät vuosi toisensa jälkeen, ovat niitä, jotka ottavat vähän rennommin.  Tiedän useita ihania fitness-mimmejä, jotka eivät laita ensimmäisenä kalenteriinsa ruokia ja treenejä, vaan ripottelevat nämä asiat niihin slotteihin, jotka ovat jääneet vapaaksi perhe-elämältä/parisuhteelta, työltä ja ystävyyssuhteiden hoitamiselta.  Nämä henkilöt eivät myöskään vedä kieli vyön alla dieettejä loppuun asti, jos tuntuu pahalta, vaan he ottavat happea, ja yrittävät vaikka uudelleen seuraaviin kisoihin.  Itse oman terveyteni kusautin tekemällä kaiken liian isosti.

Olin viime viikonloppuna huoltamassa ihanaista ystävääni bikinidebyytissään.  Pelkäsin jo etukäteen, miten tuonne kisoihin ja tähän skeneen meneminen vaikuttaa omiin ajatuksiini.  Kuten pelkäsinkin, aloin taas välittömästi ihannoimaan fitness-elämäntapaa ja muistelemaan kaiholla omia rääkki-kuukausiani. Tämä on malliesimerkki siitä, miten voimakas tuo tietty hypetys on, ja miten se minun heikkoon mieleeni vaikuttikaan HETI.  Valitettavasti (ja kaikella rispektillä heitä kohtaan, jotka voivat itsensä näistä asioista ulkoistaa) body-maailma sisältää erittäin sairaita ajattelumalleja:

1) Vuosi sitten ihannoin ihmistä, joka on syönyt minigrip-pusseista vuoden ympäri useita vuosia. Nykyään ensimmäinen ajatus on: ”Ei helvetti, ei ikipäivänä. En enää halua uhrata vapautta valita tai elää hetkessä tällä tavalla!”.  Olen varma, että suurin osa ihmisistä ei ole valmis tekemään tällaisia uhrauksia minkään kunnon takia. Mä en enää menee yhdenkään parhaan ystäväni häihin ja syö kanasalaattia vessan eteisessä!!!

2) ”Menkat loppui”, ”On koko ajan ihan v**un kylmä”, ”En oo nukkunu 3 kuukauteen”, ”Mun sisäelimiin sattuu öisin”- tyyliset kommentit käännetään melkein aina positiiviseksi, yleensä ”Nyt tiedän, että rasva varmaan tirisee kunnolla”-malliseksi. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!??!! EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI!!!! Tossa ei ole mitään järkeä, se on kuule se hormonijärjestelmä, joka siellä huutaa hoosiannaa, tai sisäelimet (palelu-> kilpirauhanen, nukkuminen –> lisämunuaiset, sisäelimet –> no vittu kaikki, yleensä munuaiset) on sanomassa sopimustaan irti.  Mistä lähtien kipu ja kärsimys on voitu tulkita noin??

3) ”Oon kattonu vikat 2kk leivonta-ohjelmia ja käyn enemmän kotikokki.net-sivustolla kuin sähköpostissani” (tämä on suora lainaus omasta loppudieetistäni).  Ja tälle nauretaan ja salaa ihaillaan, hehehehehee, ollaan niin piipussa ja niin nälkiityneitä, että tehdään tämmöstä. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖM, say what???? Tällainen toiminta on VAIN JA AINOASTAAN erittäin selkeä indikaattori sille, että suhde ruokaan alkaa järkkymään, ja ruokaa kohtaan on muodostumassa erittäin haitallisia toiminta- sekä ajattelumalleja.  Jos dieettaajalla ei ole ennen projektiin lähtöään ollut jonkin sortin tunnesyömistä/ahmimista/muita syömishäiriöitä, niin sellainen ihan varmasti saadaan kyllä tehtyä.

Nämä kaikki kolme esimerkkiä oli omista vuoden takaisista kokemuksista. Viime vuonna pidin noita asioita normaalina ja tavoittelemisen arvoisina. Nyt katson itseäni peiliin ja kysyn että mitä pirua mun päässä on oikein liikkunu. 

No shit, Sherlock...

No mut. Turhaa mä tässä jeesustelen. Ainahan se oma sen hetkinen elämäntapa ja näennäisesti parempi mielenterveys on asia, jota pitää absoluuttisena totuutena. Ehkä meidän kaikkien pitää vaan etsiä se oma tapamme olla ja elää tätä ainoaa elämää, joka meille on (vissiin?) annettu.  En voi enemmän painottaa sitä, miten paljon tiedän hyviä tyyppejä ja järkeviä fitness-alan kilpailijoita, joille en toivo mitään muuta kuin menestystä ja ihania hetkiä lajin parissa!! <3   Mutta samalla tiedän, että tänäkin keväänä, kun lavoille nousi taas ensikertalaisia, muutaman heistä keho alkaa oireilla, mielen valtaa häpeä ja arvottomuuden tunne. HEILLE haluan sanoa, että etsikää vastauksia muualta kuin omasta huonoudesta, googlettakaa oireitanne tai meilatkaa vaikka minulle. Been there, done that you know :)

Ja hei sorry tää radiohiljaisuus, on vaan ollut jotenkin paljon isoja ajatuksia päässä viimeisten bloggauksien jälkeen, ei ole oikein pystyny mitään järkevää suoltamaan.  Palataan asiaan kepeämpien aiheiden tiimoilta, ensi kerralla aion ehdottomasti kertoa kahdesta oman alansa gurusta, jotka ovat olleet todella tärkeitä henkilöitä oman tervehtymisen kannalta!

  Tsemppii viikkoon!! 

   Filosofi/Keittiöpsykologi/oman pikku elämänsä Ainsteini - Luolanainen

p.s. kiitos kaikista tsempeistä ja uskoutumisista, joita edelleen Metabolinen Tuho-teksti tuottaa. Ootte parhaita!

Luolanainen treenauttaa

Luolanaisen omaan treenielämään ei juurikaan mitään uutta tai kertomisen arvoista. Tää kilppari-lääkitys on edelleen ihan vaiheessa, olen nostanut annostusta 5 mcg viikossa, nyt lääkitystä takana kolmisen kuukautta.  Mieli on ehkä parempi ja olo virkeämpi kuin aiemmin, mutta kroppa ei vieläkään pelitä. Hiki ei irtoa, sykkeet on liian koholla ja paino edelleen sotanorsu-kategoriassa ihan palkintosijoilla.  Olen jumppaillut salilla 3 kertaa viikossa ja käynyt kerran viikossa uimassa, koska multa hajoo muuten PÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!  Lisäksi olen aloittanut akupunktio-hoidon, jossa keskitytään hoitamaan mun pernaa!!! (wtf may I say?? mutta mitäpä sitä ei ihminen kokeilis!)

Metabolinen tuho-tekstini on saanut paljon kommentteja ja liian monella on samoja ongelmia kuin allekirjoittaneella.  Myös muutama lääkäri ja liikunta-alan ammattilainen on kirjoitellut aiheesta, katso Lihastohtorin ja Pöperöproffan teksti täältä.  Suomessa tähän ollaan ehkä nyt heräämässä enemmän, rapakon toisella puolella näiden asioiden kanssa ollaan kamppailtu tietoisesti jo vuosikausia.  Better late than never, mutta tällee kun on kakka housussa, niin ei tuo paljon lohduta.

Tässä kaiken muun häsellyksen ohessa olen opiskellut itseni personal traineriksi.  Koulutus alkoi vuosi sitten toukokuussa ja nyt olen valmis, whippeeee!! Koulutusorganisaationa toimi Trainer4You, joka olikin todella hyvä valinta, kouluttajat olivat ammattimaisia ja energisiä, alansa huippuja. Koulutus käsitti mm. opintoja anatomiasta, kestävyysharjoittelusta sekä voimaharjoittelusta, henkisestä valmennuksesta, erityisryhmien sekä kuntouttavasta harjoittelusta, ravinnosta sekä trainerin käytännön työstä.  

En ole jättämässä päivätyötäni rekrytointialalla, mutta teen valmennuksia ja harjoitusohjelmia työni ohella iltaisin ja viikonloppuisin.  Laitan parhaillaan toiminimeä pystyyn ja  asiakkaille luvassa konstailematonta treeniä ja ravintoa. Lisäksi tietenkin minulla on paljon tietoa paleo-ruokavaliosta, jonka ihmeelliseen maailmaan pystyn asiakkaan näin halutessa hänet opastamaan.  Itse valmennuspalvelun nimeksi tulee WillPower Personal Training.  Tahdonlujuutta jos jotain näissä elämäntapamuutoksissa ja tavoitteiden saavuttamisessa vaaditaankin, ja onhan tuo nimi näppärästi johdettu sukunimestäni ;)

Viimeaikoina liikunta-alalla on keskusteltu paljon tästä nousevasta personal trainer-busineksesta.  Alalla riittää erilaisia toimijoita, ja ainakin markkinatilanne näyttää hyvältä.  Personal trainereilla toden totta tulee riittämään työtä, varsinkin kun alamme olla ensimmäinen sukupolvi, joka on saattanut tehdä 8h päivässä istumatyötä 30 vuoden ajan.  Selkäongelmat muhii pinnan alla ja sitä kautta koko kroppa oireilee.  Myös prosessoitujen ruokien päivittäinen käyttö on yleistä, koska aikaa ja/tai rahaa ei ole syödä (mukamas) muuta.  Ihmiset ovat pian solmussa ja meidän valmentajien apua tarvitaan.

Myös tämä ylikunto, uupumus, aineenvaihdunnan burn-out ja tuho ovat asioita, joiden ehkäisemiseen ja niistä selviämiseen tarvitaan ammattilaisten apua. Aion opiskella aihetta pidemmälle ja toivottavasti pystyn auttamaan kaltaisiani aineenvaihduntansa ja terveytensä tuhonneita urheilijoita.

Käyttäkää myös treenatessa, itse en käyttänyt.

Asia joka minua on kovin harmittanut, on se ihme kitinä tuolla pt-ammattilaisten rintamassa, jotka systemaattisesti kyseenalaistavat kollegoidensa ammattiaitoa!!  Eräässäkin alan palveluita tarjoavan yrityksen etusivulla rivien välistä (eikä edes niin välistä) voi lukea ”Meillä ei ole mitään haista paska-personal trainereita, joilla ei ole muuta koulutusta kuin personal trainer-opinnot”.  Ja eräskin bloggaaja ihmettelee, miten jotkut kehtaavat esittäytyä personal trainereina, kun ei itsekään monen vuoden kehonrakentaja-taustallaan sitä uskalla lähteä tekemään. Anteeksi mitä?

KENELTÄ SE ON POIS?? Keneltä tosiaan on pois se, että saamme tähän maahan innokkaita ja uusimpien tietojen pohjalta opiskelleita hyvinvoinnin ammattilaisia, jotka voivat omalla osaamisellaan auttaa henkilöitä, jotka tarvitsevat tukea ravinnon, liikkumisen tms. suhteen? Jokaiselle ihan varmasti riittää asiakkaita! Jokainen löytää taatusti omat vahvuusalueensa ja sitä kautta asiakkaat, joiden auttamiseen tietotaito riittää. Meidänkin kurssilla oli hyvin erilaisia taustoja, oli fitness-taustaa, oli maratoonareita, oli terveydenhoitoalan ammattilaisia, oli fysioterapeutteja jnejnejne.  Jokaisella heistä on omat aihealueensa, joiden kanssa tulee varmasti enemmän työskentelemään.

Asiantuntijuuden määritelmähän on, että ”Asiantuntija tietää asiasta enemmän kuin kuulijansa”. Aivan.  En minäkään ammattilaismäkihyppääjää lähtisi valmentamaan. Tai bodaajaakaan. Asiakas, joka ei ole eläessään kuntosalia nähnyt, tai ei tiedä, mikä on hyvä proteiinin lähde, saa aivan varmasti hyvää palvelua personal trainerilta, joka on kiinnostunut asiakkaansa tarpeista, sekä tietää perusasiat ravinnosta ja liikunnasta. Ja osaa kuunnella.

Se kuunteleminen… Meillä on kaksi korvaa ja yksi suu. Ja PT:n työ on asiakaspalveluammatti. Siksi myös personal trainerin tärkein tehtävä on olla läsnä, kuunnella asiakastaan ja tarjota sopivasti tietoa sekä osaamistaan, jotta asiakas voi itsenäisestikin tehdä oikeita valintoja.   PT on myös johdonmukainen ja empaattinen, piirre jota ei voi kirjasta oppia.  Omalla kurssillani oli aivan mielettömiä persoonia, joista jokainen tulee menestymään valitsemansa asiakaskohderyhmän parissa.  Ja he tekevät sen ilman kollegoidensa kyseenalaistamista.  Jos emme personal trainereina jotakin tiedä, otamme selvää tai ohjaamme asiakkaamme sellaisen henkilön luo, joka asiaan on vihkiytynyt.   Vedetään me personal trainerit yhtä köyttä, eikä mattoa kollegoidemme jalkojen alta, eiks joo? Samalla asiallahan tässä olemme, eli auttamassa asiakasta kohti tämän tavoitteita, kohti terveellisempää elämää :)

Kovin usein personal training mielletään asiaksi, jota vain esim. kilpailijat käyttävät. Tämä ei ihan pidä paikkansa, sillä kuka tahansa voi käyttää pt-palveluja.  Tärkeintä on vain löytää itselleen sopiva personal trainer.  Itse olen vielä oman urani alussa, mutta uskon, että 10 vuoden saliharjoittelukokemuksella ja tuon ajan alan trendejä seurattuani, oman fitness-taustan ja personal trainer koulutuksen voimin minulla on paljon annettavaa hyvin erilaisille asiakkaille. Omat arpeni, kuten paino-ongelmat, tunnepohjainen syömiskäyttäytyminen, itsetunto-ongelmat, kilpirauhasen ongelmat ja erityisesti tämä paljon keskusteltu metabolinen tuho tulevat olemaan vahvuuksiani asiakkaan kohtaamisessa, hänen tilanteensa hahmottamisessa ja hänen auttamisessaan.  Nettisivuja aletaan tässä väsäilemään varmasti jossain vaiheessa, ja ehkä facebook-sivut tulevat nopeammin auki, mutta sillä välin puskaradio saa laulaa.  Eli jos Sinä itse tai tuttavasi kaipaa apua kuntosaliharjoittelun aloittamiseen tai optimointiin, kestävyysharjoitteluun, kiinteytymiseen tai erilaisiin ruokavalioihin, laittakaa yhteystietoja eteenpäin, autan mielelläni!  Myös persuuksille potkiminen onnistuu, jos ne tavoitteiden saavuttamiset ovat siitä kiinni… taattua luolanaisen ärinää luvassa ;)

Yhteyttä saa s.postilla will.power.woman@gmail.com, tai puhelimitse 050 3639 389

Treeni-iloa jumppapirkoille ja hyviä vointeja muutenkin! Se on kevät NY!! :D

- T4Y-Personal Trainer-lisensioitu Luolanaisenne

Metabolinen tuho

 

Että mä oon tyhmä! Olen ollut niin kertakaikkisen idiootti, että olen suorastaan vihainen itselleni. Olen vihainen siksi, että olen pilannut terveyteni vain omien sairaiden päähänpinttymieni ja epävarmuuksieni takia.  Olen vihainen siksi, ettei näistä asioista puhuta, vaikka niistä ollaan oltu hyvin tietoisia jo vuosikymmenen. Kyllä, olen lukenut Scott Abelin tekstejä, ja voin sanoa, että osuu ja uppoaa.

Sain vinkin tästä jenkkiläisetä bodarista ja personal trainerista tuttavaltani (kiitos hänelle, muuten huijaisin itseäni edelleen!).  Tämä henkilö on ollut pitkään huolissaan siitä tendenssistä, jonka hän on huomannut body-lajeissa, varsinkin sen naisharrastajien keskuudessa.  Hän on huomannut, miten lajin noustua, yhä vain useammat naiset alkoivat kisaamisen jälkeen oireilla. Elimistö ei palaudu, paino nousee, vaikka syödään minimaalisesti, ja treenataan aerobistakin melkein päivittäin. Kilpirauhasongelmat ovat yleisiä, samoin muut hormonitoiminnan ongelmat, ja ihmiset tulevat yksinkertaisesti todella pahoinvoiviksi. Sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Abel on keksinyt tälle ilmiölle ihan nimenkin: Metabolic Damage. Suomennettuna aineenvaihdunnan tuho. Kuulostaa pahalta.

Jojo-dieettaajilla, fitness-urheilijoilla ja muilla extreme-dieettejä tekevillä ihmisillä tämä vaiva on yleinen. Jokaisella meistä on oma mielekäs olotilamme, ja kun kroppa näännytetään vähillä hiilareilla, hullulla määrällä aerobista jne., muuttuu aineenvaihdunta niin radikaalisti, ettei se enää kuluta normaalisti energiaa, eikä kroppa pysty tuottamaan / välittämään hormonejakaan enää normaalisti.

Abel nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: Parhaat lajin kilpailijat pystyvät dieettaamaan ihan normaalisti, ja heidän kehonsa palautuu rääkistä hyvin. He ovatkin vuosi toisensa perään huipulla, eikä tämä laji vaadi heiltä suurensuuria ponnisteluita.  Sitten on henkilöt kuten minä. Minä, jolla on aina ollut lihomiseen taipuvainen aineenvaihdunta, minä jolle kisakuntoon pääseminen on ollut todella suuren työn takana, minä joka joutuu ajamaan itsensä ihan piippuun yhden kisan ja kisakunnon takia.  Minun kaltaisilla ihmisillä on vahvuuksia lajiin, toki.  Minulla on ok rakenne, minulla löytyy osaamista ja motivaatiota, sekä itsekuria noudattaa dieettiä.  Minulta löytyy henkistä kanttia kestää kiusauksia ja keskittyä olennaiseen. Mutta yksi vahvuus minulta puuttuu, se on nimittäin se geneettinen lahjakkuus. En ollut koskaan tätä tajunnut.

Abel puhuu ns. aineenvaihdunnallisesta kimmoisuudesta:

        “Metabolic resilience is a real term. It refers to the human physiology’s capacity to bounce back from a diet dilemma of a specific sort: in this case competition preparation”

Tämä on meillä geeneissä, sille emme mitään mahda. Nallekarkit jakautuvat epätasaisesti. Tämä kimmoisuus määrittelee sen, kuinka nokkiinsa elimistö ottaa kisa- tai muista extreme-dieeteistä, ja kuinka se ns. ”ponnahtaa” takaisin normaaliin tyytyväiseen tilaansa offilla.  Scott Abel sanoi minulle suoraan sähköpostissaan:  ”Kehosi ei pidä siitä, mihin olet sen vienyt kisakunnossa.  Se ei pysty palautumaan siitä, ja siksi kroppa kerää rasvaa, ei muunna kilpirauhashormoneja kunnolla, ja pitää mielenkin matalana.  Ainoa mahdollisuus parantua on jättää tämä fitness-skene ja opetella tekemään asioita, joista kroppasi pitää. Löytää juuri itsellesi sopiva laji”.

Voi helvetin kuusitoista, että sapetti tämä viesti. Mitä v***ua sä tuut mulle sanomaan, että mun pitäis jättää mun ainoa syy olla täällä. Mitä mä sitten teen? Miks enää heräisin aamulla tai menisin salille tai söisin parsakaalia ja kanaa ja kookosöljyä?  Tämän ajatuksen ääneen ajateltuani tuli totaaliromahdus. Sain itseni aivan rysän päältä kiinni omasta sairaasta ajattelumallistani.  Oon jauhanu täälläkin täyttä paskaa siitä, että ”joo mä haluun parantua ja olla terve”. PASKAN MARJAT HALUAN!  Ainoa syy tähän toiveeseen on vain se, että pääsisin taas dieetille, ja saisin unelmavartaloni takaisin.  Ja juuri TÄMÄN takia olen itselleni ihan helvetin vihainen tällä hetkellä!!!

Mä oon koko elämäni haaveillu fitness-kropasta. Miksi? No siksi että luulin sen tekevän minusta onnellisen.  Mutta mitäs kun kisa-aamuna katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että olen niin läski, etten viitsi mennä sinne lavalle. Hmmmm. Joku ei nyt ihan täsmää tässä!!  Mä myönnän sen nyt. Mä olen pönkittänyt omaa heikkoa itsetuntoa tavoittelemalla (minulle itselleni!) liian rasvatonta vartaloa ja toisten ihmisten hyväksyntää.  Olen tipahtanut fitness-kuplaani, koska on niin helppo suorittaa ruokavaliota ja treeniohjeita, sillä silloin minun ei tarvitse  miettiä sitä, miltä tämä minusta tuntuu, tai kuka minä olen, ja onko minussa ehkä muita arvokkaita asioita kuin tämä ulkokuori. 

Kun tämän ihanan (kyllä, edelleen olen sairaassa päässäni sitä mieltä) fitness-lajin harjoittelulla on ainoastaan kosmeettinen tavoite, olen määritellyt itseni ulkoisin keinoin. Siinä mennään metsään ja pahasti. Kun maalissa häämöttävä fyysinen kunto toimii ainoana motivaattorina, unohtuu kaikki muut ja pääkoppakaan ei pysy mukana.  Mun keho on suuttunut, koska vein sen liian pitkälle. Siitä aivan suora seuraus on tämä kilpirauhasongelma. Mun kilpirauhasessa ei 90% varmuudella ole mitään vikaa, mutta mun muu kroppa on niin helvetin pihalla, ettei se pysty tekemään sitä normaalimuuntoa T4:sta T3-hormooniksi. That’s it. Quite simple. 

Minulle fitness on ollut ainoastaan oikeutettu syömishäiriö. Siinäpä toinen fakta. Nyt se on sanottu ääneen.

Mr. Abel uskoo, että 70% kilpailemisesta haaveilevista naisista ei pitäisi lähteä hommaan mukaan.  Eli heillä ei ole tätä metabolista kimmoisuutta. Suomessa ei prosenttiluku ole ehkä noin suuri, mutta fakta on, että siellä on se pieni osa kerran tai kaksi kisanneista, joiden kroppa vain sanoo sopimuksensa irti.  Näille ihmisille kisaamisen jatkaminen ja kunnossa pysyminen tarkoittaa jo sitten aineiden käyttöä. Ja nyt en siis puhu mistään treenibuustereista.  Tämä olisi ehkä myös tie, minne itse saattaisin lipsahtaa, jos nyt jatkaisin kisojen kiilto silmissä treenaamista. Ei kiitos.

Metabolisen burn-outin tai lopullisemman tuhon analysointi on vaikeaa. Abel kertoo asiasta näin:

                    ” Many ladies are writing and asking about symptomology, and it is difficult to pinpoint. But if you have dieted hard or dieted long and you notice you gain fat weight, especially cellulite, even while maintaining training and controlled diet, then this is a warning sign of metabolic damage. Frequent injury or illnesses are other warning signs as well. For some living on coffee or caffeine and other stimulants to get through the day, interrupted sleep patterns or requirement of sleep meds, anti-depressant or anti-anxiety medication, all are other common variables to metabolic indices of damage or pending problems”

Jaa ihanku omaa elämää lukisi: rasvaa ja selluliittiä, check. Stimulantit, check. Huonot ja pätkittäiset yöunet, check. Mieliala matalalla, check.

Siis onks joku ottanu musta kuvan kisadieetillä?!?!! Lempihuumeeni kofeiini :D

Mä tein dieetillä asioita väärin. Liikaa treeniä, liian ahdas ajattelutapa, liian vähän lepoa ja KAIKKI ajatukset pyöri ruoassa. Elämäni tärkein asia oli dieetti, ruoka, lisäravinteet, buusterit.  Töissä kiukuttelin ja huusin, enkä jaksanut nähdä juurikaan ystäviäni. Tein kaikesta niin hiton hankalaa.  Ja otetaan nyt huomioon sekin, että mulla oli aivan huippuvalmentaja, joka piti kalorit min. 1500 eikä juoksuttanu mua aerobisilla yli tuntia päivässä.  Jotkut vetää tonnin kaloreita ja monta tuntia aerobista päivässä, silmät pysyy auki vain kofeiinilla, tai ehkäpä jopa kyseenalaisilla piristeillä.  Mitähän mun kondis olis nyt ilman mun fiksua valmentajaani.

Okei, nyt mä oon valaistunut.  Mutta myönnän myös sen, että vaikka olisin tämän kirjan lukenut 2 vuotta sitten, en olisi ehkä sitä uskonut, sillä haave oli liian suuri. Olin päättänyt onnistua. Mutta nyt jälkeenpäin harmittaa; Loppuelämä pilalla parin tunnin takia? Ja kaikista eniten harmittaa ehkä myös se, etten edes osannut aidosti nauttia niistä parista kuukaudesta viime keväänä, sad but true...

Make no mistake, siellä lukijoissakin on paljon tyyppejä, joilla on metabolinen kimmoisuus olemassa, ja osalla (parhailla kisaajilla) myös rakenne-lahjakkuus. Näiden puolesta olen todella onnellinen! Mutta tiedostan omat puutteeni sekä vaaralliset ajatusmallini. Tiedostan myös väärät motiivit kilpailemiselle. En rakasta kilpailemista, vaan rakastan sitä mielikuvaa, että kerrankin olisin hyväksytty fyysisesti, tai että voisin itse hyväksyä itseni ulkoisten avujen kautta. Vittu mitä paskaa! Miten oon saattanut olla niin ulalla ja huijata itseäni??? Tästä syystä on pakko päästää irti ajatuksesta jatkaa fitness kilpailua. Haluan löytää tasapainon ja etsiä lajin / asian, johon minun vahvuudet ja luontaiset vahvuuteni natsaavaat täysin. Kuka tahansa pystyy nousemaan lavalle, kyllä, mutta kaikki eivät pysty poistumaan sieltä järkevästi, terveellisesti.

Kun noin viikko sitten päästin irti ajatuksesta kilpailla, tajusin myös, että motivaationi parantua koki kolahduksen.  Se pysähdytti.  Viime vuoden suoritin fitness-dieettiä, nyt suoritin paranemista. En ole siis edistynyt yhtään toiveessani parantua ns. asioiden suorittamisesta tai kontrolloimisesta, olin vaan keksinyt tälle päähänpinttymälleni jälleen kerran uuden nimen ja sitä kautta oikeutuksen.  Halusin olla paras kilpirauhasen ongelman paranemisessa. Vittu paleot ja kaikki. Paleo on kyllä hyvä ruokavalio minulle, mutta sain siitäkin tehtyä asian, jossa pitää olla täysin kontrollissa ja kärvistellä.  Hitto ku katsoo tätä omaa elämäänsä taaksepäin, niin ei voi ku päivitellä että helvetti sitä on ihminen ollu (ja ON) tyhymä!

Päätös unohtaa kisatavoite on jokseenkin helpottava, mutta kuitenkin pääosin olen TODELLA surullinen tällä hetkellä. Suuri unelma on päästetty vapaaksi.  Uusia unelmia on kehitettävä tilalle. On löydettävä uusia tapoja määritellä itsensä ja oma arvonsa. Fitness ja hyvinvointi tulevat kulkemaan kuitenkin mukanani aina, koska aihe kiinnostaa minua. Tulevaisuudessa otan van erilaisen roolin ehkäpä juuri taustajoukoissa, personal trainerina ja henkilönä, joka haluaa tukea aiheeseen liittyen. Ehkäpä löydän vielä lajin, jossa voin kilpailla, mutta jossa paremmuus määritellään siinä, mitä teet/osaat, eikä millainen ”olet”.

” For figure competitors that may be suffering metabolic damage, know when to say enough is enough. Many write me and say they get ill. They get injured, they feel like hell, and are sick and tired of feeling sick and tired. But they still want to do the next show.”  (Scott Abel, Metabolic Damage and the Dangers of Dieting)

Mä en enää halua olla tuo ihminen. Myönnän vajavaisuuteni ja kehityskohteeni lajin suhteen.  Lahjoja voi olla hieman rakenteen osalla, sekä siinä että lihasmassaa tulee kiitettävästi treenillä, ja että itsekurini on päätähuimaava. Motivaatiotakin riittää lajissa menestymiseen. Mutta aineenvaihdunnallista lahjakkuutta minulla ei ole. Eikä kykyä suhtautua fitnessiin täysin terveellä tavalla. Lisäksi se huikea motivaationi on rakentunut väärälle pohjalle. Piste.

Olen osoittanut, että mä pystyn siihen. Harmi että se piti tehdä oma terveys vaarantaen. Jatkakaa te lahjakkaammat tämän lajin harrastamista ja menestykää siinä! J Ja eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta nyt minun päätavoite on löytää itseni ja rakastaa kroppaani, sen jokaista läskikiloa.  Tää blogi jatkaa treenaamisen ja ruokavalioden tutkimista, raportointia, analysointia ja testaamista, eli turha luulla, että Luolanainen tästä hiljenee ;) Stay tuned!

Pitää varmaan liimata jääkaapin oveen sen fitness-kuvan tilalle :)

Luolanaisenne

 

p.s. Tämä metabolinen tuho ei ole ainoastaan fitness-urheilijoiden riesa. Sama lopputulos voi olla ihan tavallisella laihduttajalla tai jojo-laihduttajalla.  Esim. lääkäreiden voisi olla hyvä lukaista tuo Scott Abelin kirja, jotta voisivat diagnosoida niiden tuhansien mammojen (tämä on usein naisten ongelma) ongelman oikein, jotka tulee vastaanotolle ja valittavat että paino nousee, vaikka syö kaurapuuroa ja kanaa.  Siinä on turha syyttää ihmistä valehtelusta tai ”yritä enemmän laiska läskiperse”, kun ongelmana on aineenvaihdunnan häiriö.  Nämä sairastuneet ihmiset ovat kaikkea muuta kuin laiskoja – he ovat kovalla työllä dieetanneet itsensä sairaaksi.  He ovat nähneet enemmän vaivaa ja nälkää päästäkseen tiettyyn kondikseen vain huomatakseen olevan ojasta allikossa heti dieetin jälkeen. Myös oma lääkärini on huomannut, että kun fitness-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, samalla on kasvanut se potilaiden lista, jolla on samat oireet kuin minulla. Se etten todellakaan ole ainoa lajin harrastaja lääkärin penkillä, ei missään nimessä ole lohduttava tieto, vaan hyvin surullinen sellainen.  Eli ihan kaikella rakkauvella - Tehkää hyvät ihmiset asialle jotain, jos tää postaus tuntuu hieman liiankin tutulta! 

Lähde: Scott Reid Able, "The Metabolic Damage and the Dangers of Dieting - The Metabolic Damage Collection 2006-2010" www.scottabel.com