maanantai 15. huhtikuuta 2013

Yea but no but yea but no but…



Viime viikko herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Hyvin ristiriitaisia sellaisia. Oli fitness classic-viikko.  Facebook ja netti ylipäätään vilisi blogeja ja kuvia viimeisen viikon valmisteluista, jännitys puski väkisinkin läpi ja kisaajat olivat aivan innoissaan.  Mä muistan ton fiiliksen.  

Oli hyvin vaikea viikko, koska pelkkä tekstien lukeminen ja kuvien näkeminen saattoivat saada minutkin innostumaan ja muistamaan ainoastaan kultaiset asiat vuoden takaa. Samalla sekunnilla annoin itselleni mielikuvitus-litsarin ja jouduin muistuttelemaan, että se ei ole enää minun unelmani, eikä minun lajini.  

Huomasin, että minun fitness-kuplani on edelleen hyvin todellinen.  Se toive kisaamisesta ja tietystä ulkonäöstä elää vahvana erityisesti tunnetasolla.  Suorittaminen ja asiaan uppoutuminen oli asia, joka toi turvaa ja sisältöä elämään. Tietty selkeä päämäärä ja itsensä haastaminen olivat asioita, joista nautin.  

On kuitenkin vissi ero, ovatko nämä asiat päähänpinttymiä ja elämän ainoa intohimo. Ovatko ne sairaan ja epävarman ihmisen tapa käsitellä maailmaa ja yrittää löytää itsensä. VAI ovatko ne itsensä haastamista osana muuta kokonaisuutta, rakas harrastus josta ei ihan hirveästi stressaa ja elämäntapa, johon kaikki ovat tervetulleita.  Minulle se oli tuota ensimmäistä. Epic fail.

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että vuodessa olen mennyt henkisesti paljon eteenpäin. Kasvua on tapahtunut siis muutenkin kuin vaatekoossa ;D   Omien haitallisten ajatusmallien tiedostaminen on ollut kaiken a ja o. Olen oppinut olemaan rehellinen itselleni (ja myös TEILLE) kaikesta siitä epäterveellisestä ajattelusta, joka on vienyt minut kohti kisalavoja ja terveyden menettämistä.  Kun sanoo ääneen, ettei ole yli-ihminen tai ettei itsekurini nyt ole mitenkään ihmeellistä, koska kyseessä oli minulle häiriökäyttäytyminen, jossakin vaiheessa nämä asiat on ehkä helpompi hyväksyä. 

Perse edellä puuhun meneminen tavallaan kannattaa aina. Nykyään nautin siitä, ettei ole aikatauluja. Nautin myös suunnattomasti siitä, ettei minun tarvitse tuijottaa kelloa ja syödä 3h välein, jos minulla ei satu olemaan nälkä. Se tunne, kun ensimmäisen kerran siirsin lounasta 2 tuntia eteenpäin, eikä siitä tarvinnut stressata, oli mahtava!  Samoin se, että jos duunissa meni hieman myöhään, maailma ei kaatunutkaan siihen, että jätin salikäynnin välistä, sillä se salini oli pystyssä taas seuraavana päivänä. Hurraa, it’s a miracle!

Uskon, että ne kisaajat, jotka pärjäävät vuosi toisensa jälkeen, ovat niitä, jotka ottavat vähän rennommin.  Tiedän useita ihania fitness-mimmejä, jotka eivät laita ensimmäisenä kalenteriinsa ruokia ja treenejä, vaan ripottelevat nämä asiat niihin slotteihin, jotka ovat jääneet vapaaksi perhe-elämältä/parisuhteelta, työltä ja ystävyyssuhteiden hoitamiselta.  Nämä henkilöt eivät myöskään vedä kieli vyön alla dieettejä loppuun asti, jos tuntuu pahalta, vaan he ottavat happea, ja yrittävät vaikka uudelleen seuraaviin kisoihin.  Itse oman terveyteni kusautin tekemällä kaiken liian isosti.

Olin viime viikonloppuna huoltamassa ihanaista ystävääni bikinidebyytissään.  Pelkäsin jo etukäteen, miten tuonne kisoihin ja tähän skeneen meneminen vaikuttaa omiin ajatuksiini.  Kuten pelkäsinkin, aloin taas välittömästi ihannoimaan fitness-elämäntapaa ja muistelemaan kaiholla omia rääkki-kuukausiani. Tämä on malliesimerkki siitä, miten voimakas tuo tietty hypetys on, ja miten se minun heikkoon mieleeni vaikuttikaan HETI.  Valitettavasti (ja kaikella rispektillä heitä kohtaan, jotka voivat itsensä näistä asioista ulkoistaa) body-maailma sisältää erittäin sairaita ajattelumalleja:

1) Vuosi sitten ihannoin ihmistä, joka on syönyt minigrip-pusseista vuoden ympäri useita vuosia. Nykyään ensimmäinen ajatus on: ”Ei helvetti, ei ikipäivänä. En enää halua uhrata vapautta valita tai elää hetkessä tällä tavalla!”.  Olen varma, että suurin osa ihmisistä ei ole valmis tekemään tällaisia uhrauksia minkään kunnon takia. Mä en enää menee yhdenkään parhaan ystäväni häihin ja syö kanasalaattia vessan eteisessä!!!

2) ”Menkat loppui”, ”On koko ajan ihan v**un kylmä”, ”En oo nukkunu 3 kuukauteen”, ”Mun sisäelimiin sattuu öisin”- tyyliset kommentit käännetään melkein aina positiiviseksi, yleensä ”Nyt tiedän, että rasva varmaan tirisee kunnolla”-malliseksi. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!??!! EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI!!!! Tossa ei ole mitään järkeä, se on kuule se hormonijärjestelmä, joka siellä huutaa hoosiannaa, tai sisäelimet (palelu-> kilpirauhanen, nukkuminen –> lisämunuaiset, sisäelimet –> no vittu kaikki, yleensä munuaiset) on sanomassa sopimustaan irti.  Mistä lähtien kipu ja kärsimys on voitu tulkita noin??

3) ”Oon kattonu vikat 2kk leivonta-ohjelmia ja käyn enemmän kotikokki.net-sivustolla kuin sähköpostissani” (tämä on suora lainaus omasta loppudieetistäni).  Ja tälle nauretaan ja salaa ihaillaan, hehehehehee, ollaan niin piipussa ja niin nälkiityneitä, että tehdään tämmöstä. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖM, say what???? Tällainen toiminta on VAIN JA AINOASTAAN erittäin selkeä indikaattori sille, että suhde ruokaan alkaa järkkymään, ja ruokaa kohtaan on muodostumassa erittäin haitallisia toiminta- sekä ajattelumalleja.  Jos dieettaajalla ei ole ennen projektiin lähtöään ollut jonkin sortin tunnesyömistä/ahmimista/muita syömishäiriöitä, niin sellainen ihan varmasti saadaan kyllä tehtyä.

Nämä kaikki kolme esimerkkiä oli omista vuoden takaisista kokemuksista. Viime vuonna pidin noita asioita normaalina ja tavoittelemisen arvoisina. Nyt katson itseäni peiliin ja kysyn että mitä pirua mun päässä on oikein liikkunu. 

No shit, Sherlock...


No mut. Turhaa mä tässä jeesustelen. Ainahan se oma sen hetkinen elämäntapa ja näennäisesti parempi mielenterveys on asia, jota pitää absoluuttisena totuutena. Ehkä meidän kaikkien pitää vaan etsiä se oma tapamme olla ja elää tätä ainoaa elämää, joka meille on (vissiin?) annettu.  En voi enemmän painottaa sitä, miten paljon tiedän hyviä tyyppejä ja järkeviä fitness-alan kilpailijoita, joille en toivo mitään muuta kuin menestystä ja ihania hetkiä lajin parissa!! <3   Mutta samalla tiedän, että tänäkin keväänä, kun lavoille nousi taas ensikertalaisia, muutaman heistä keho alkaa oireilla, mielen valtaa häpeä ja arvottomuuden tunne. HEILLE haluan sanoa, että etsikää vastauksia muualta kuin omasta huonoudesta, googlettakaa oireitanne tai meilatkaa vaikka minulle. Been there, done that you know :)

Ja hei sorry tää radiohiljaisuus, on vaan ollut jotenkin paljon isoja ajatuksia päässä viimeisten bloggauksien jälkeen, ei ole oikein pystyny mitään järkevää suoltamaan.  Palataan asiaan kepeämpien aiheiden tiimoilta, ensi kerralla aion ehdottomasti kertoa kahdesta oman alansa gurusta, jotka ovat olleet todella tärkeitä henkilöitä oman tervehtymisen kannalta!

  Tsemppii viikkoon!! 

   Filosofi/Keittiöpsykologi/oman pikku elämänsä Ainsteini - Luolanainen

p.s. kiitos kaikista tsempeistä ja uskoutumisista, joita edelleen Metabolinen Tuho-teksti tuottaa. Ootte parhaita!