keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Metabolinen tuho


 
Että mä oon tyhmä! Olen ollut niin kertakaikkisen idiootti, että olen suorastaan vihainen itselleni. Olen vihainen siksi, että olen pilannut terveyteni vain omien sairaiden päähänpinttymieni ja epävarmuuksieni takia.  Olen vihainen siksi, ettei näistä asioista puhuta, vaikka niistä ollaan oltu hyvin tietoisia jo vuosikymmenen. Kyllä, olen lukenut Scott Abelin tekstejä, ja voin sanoa, että osuu ja uppoaa.

Sain vinkin tästä jenkkiläisetä bodarista ja personal trainerista tuttavaltani (kiitos hänelle, muuten huijaisin itseäni edelleen!).  Tämä henkilö on ollut pitkään huolissaan siitä tendenssistä, jonka hän on huomannut body-lajeissa, varsinkin sen naisharrastajien keskuudessa.  Hän on huomannut, miten lajin noustua, yhä vain useammat naiset alkoivat kisaamisen jälkeen oireilla. Elimistö ei palaudu, paino nousee, vaikka syödään minimaalisesti, ja treenataan aerobistakin melkein päivittäin. Kilpirauhasongelmat ovat yleisiä, samoin muut hormonitoiminnan ongelmat, ja ihmiset tulevat yksinkertaisesti todella pahoinvoiviksi. Sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Abel on keksinyt tälle ilmiölle ihan nimenkin: Metabolic Damage. Suomennettuna aineenvaihdunnan tuho. Kuulostaa pahalta.

Jojo-dieettaajilla, fitness-urheilijoilla ja muilla extreme-dieettejä tekevillä ihmisillä tämä vaiva on yleinen. Jokaisella meistä on oma mielekäs olotilamme, ja kun kroppa näännytetään vähillä hiilareilla, hullulla määrällä aerobista jne., muuttuu aineenvaihdunta niin radikaalisti, ettei se enää kuluta normaalisti energiaa, eikä kroppa pysty tuottamaan / välittämään hormonejakaan enää normaalisti.

Abel nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: Parhaat lajin kilpailijat pystyvät dieettaamaan ihan normaalisti, ja heidän kehonsa palautuu rääkistä hyvin. He ovatkin vuosi toisensa perään huipulla, eikä tämä laji vaadi heiltä suurensuuria ponnisteluita.  Sitten on henkilöt kuten minä. Minä, jolla on aina ollut lihomiseen taipuvainen aineenvaihdunta, minä jolle kisakuntoon pääseminen on ollut todella suuren työn takana, minä joka joutuu ajamaan itsensä ihan piippuun yhden kisan ja kisakunnon takia.  Minun kaltaisilla ihmisillä on vahvuuksia lajiin, toki.  Minulla on ok rakenne, minulla löytyy osaamista ja motivaatiota, sekä itsekuria noudattaa dieettiä.  Minulta löytyy henkistä kanttia kestää kiusauksia ja keskittyä olennaiseen. Mutta yksi vahvuus minulta puuttuu, se on nimittäin se geneettinen lahjakkuus. En ollut koskaan tätä tajunnut.

Abel puhuu ns. aineenvaihdunnallisesta kimmoisuudesta:
        “Metabolic resilience is a real term. It refers to the human physiology’s capacity to bounce back from a diet dilemma of a specific sort: in this case competition preparation”

Tämä on meillä geeneissä, sille emme mitään mahda. Nallekarkit jakautuvat epätasaisesti. Tämä kimmoisuus määrittelee sen, kuinka nokkiinsa elimistö ottaa kisa- tai muista extreme-dieeteistä, ja kuinka se ns. ”ponnahtaa” takaisin normaaliin tyytyväiseen tilaansa offilla.  Scott Abel sanoi minulle suoraan sähköpostissaan:  ”Kehosi ei pidä siitä, mihin olet sen vienyt kisakunnossa.  Se ei pysty palautumaan siitä, ja siksi kroppa kerää rasvaa, ei muunna kilpirauhashormoneja kunnolla, ja pitää mielenkin matalana.  Ainoa mahdollisuus parantua on jättää tämä fitness-skene ja opetella tekemään asioita, joista kroppasi pitää. Löytää juuri itsellesi sopiva laji”.

Voi helvetin kuusitoista, että sapetti tämä viesti. Mitä v***ua sä tuut mulle sanomaan, että mun pitäis jättää mun ainoa syy olla täällä. Mitä mä sitten teen? Miks enää heräisin aamulla tai menisin salille tai söisin parsakaalia ja kanaa ja kookosöljyä?  Tämän ajatuksen ääneen ajateltuani tuli totaaliromahdus. Sain itseni aivan rysän päältä kiinni omasta sairaasta ajattelumallistani.  Oon jauhanu täälläkin täyttä paskaa siitä, että ”joo mä haluun parantua ja olla terve”. PASKAN MARJAT HALUAN!  Ainoa syy tähän toiveeseen on vain se, että pääsisin taas dieetille, ja saisin unelmavartaloni takaisin.  Ja juuri TÄMÄN takia olen itselleni ihan helvetin vihainen tällä hetkellä!!!

Mä oon koko elämäni haaveillu fitness-kropasta. Miksi? No siksi että luulin sen tekevän minusta onnellisen.  Mutta mitäs kun kisa-aamuna katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että olen niin läski, etten viitsi mennä sinne lavalle. Hmmmm. Joku ei nyt ihan täsmää tässä!!  Mä myönnän sen nyt. Mä olen pönkittänyt omaa heikkoa itsetuntoa tavoittelemalla (minulle itselleni!) liian rasvatonta vartaloa ja toisten ihmisten hyväksyntää.  Olen tipahtanut fitness-kuplaani, koska on niin helppo suorittaa ruokavaliota ja treeniohjeita, sillä silloin minun ei tarvitse  miettiä sitä, miltä tämä minusta tuntuu, tai kuka minä olen, ja onko minussa ehkä muita arvokkaita asioita kuin tämä ulkokuori. 

Kun tämän ihanan (kyllä, edelleen olen sairaassa päässäni sitä mieltä) fitness-lajin harjoittelulla on ainoastaan kosmeettinen tavoite, olen määritellyt itseni ulkoisin keinoin. Siinä mennään metsään ja pahasti. Kun maalissa häämöttävä fyysinen kunto toimii ainoana motivaattorina, unohtuu kaikki muut ja pääkoppakaan ei pysy mukana.  Mun keho on suuttunut, koska vein sen liian pitkälle. Siitä aivan suora seuraus on tämä kilpirauhasongelma. Mun kilpirauhasessa ei 90% varmuudella ole mitään vikaa, mutta mun muu kroppa on niin helvetin pihalla, ettei se pysty tekemään sitä normaalimuuntoa T4:sta T3-hormooniksi. That’s it. Quite simple. 

Minulle fitness on ollut ainoastaan oikeutettu syömishäiriö. Siinäpä toinen fakta. Nyt se on sanottu ääneen.

Mr. Abel uskoo, että 70% kilpailemisesta haaveilevista naisista ei pitäisi lähteä hommaan mukaan.  Eli heillä ei ole tätä metabolista kimmoisuutta. Suomessa ei prosenttiluku ole ehkä noin suuri, mutta fakta on, että siellä on se pieni osa kerran tai kaksi kisanneista, joiden kroppa vain sanoo sopimuksensa irti.  Näille ihmisille kisaamisen jatkaminen ja kunnossa pysyminen tarkoittaa jo sitten aineiden käyttöä. Ja nyt en siis puhu mistään treenibuustereista.  Tämä olisi ehkä myös tie, minne itse saattaisin lipsahtaa, jos nyt jatkaisin kisojen kiilto silmissä treenaamista. Ei kiitos.

Metabolisen burn-outin tai lopullisemman tuhon analysointi on vaikeaa. Abel kertoo asiasta näin:
                    ” Many ladies are writing and asking about symptomology, and it is difficult to pinpoint. But if you have dieted hard or dieted long and you notice you gain fat weight, especially cellulite, even while maintaining training and controlled diet, then this is a warning sign of metabolic damage. Frequent injury or illnesses are other warning signs as well. For some living on coffee or caffeine and other stimulants to get through the day, interrupted sleep patterns or requirement of sleep meds, anti-depressant or anti-anxiety medication, all are other common variables to metabolic indices of damage or pending problems”

Jaa ihanku omaa elämää lukisi: rasvaa ja selluliittiä, check. Stimulantit, check. Huonot ja pätkittäiset yöunet, check. Mieliala matalalla, check.

Siis onks joku ottanu musta kuvan kisadieetillä?!?!! Lempihuumeeni kofeiini :D


Mä tein dieetillä asioita väärin. Liikaa treeniä, liian ahdas ajattelutapa, liian vähän lepoa ja KAIKKI ajatukset pyöri ruoassa. Elämäni tärkein asia oli dieetti, ruoka, lisäravinteet, buusterit.  Töissä kiukuttelin ja huusin, enkä jaksanut nähdä juurikaan ystäviäni. Tein kaikesta niin hiton hankalaa.  Ja otetaan nyt huomioon sekin, että mulla oli aivan huippuvalmentaja, joka piti kalorit min. 1500 eikä juoksuttanu mua aerobisilla yli tuntia päivässä.  Jotkut vetää tonnin kaloreita ja monta tuntia aerobista päivässä, silmät pysyy auki vain kofeiinilla, tai ehkäpä jopa kyseenalaisilla piristeillä.  Mitähän mun kondis olis nyt ilman mun fiksua valmentajaani.

Okei, nyt mä oon valaistunut.  Mutta myönnän myös sen, että vaikka olisin tämän kirjan lukenut 2 vuotta sitten, en olisi ehkä sitä uskonut, sillä haave oli liian suuri. Olin päättänyt onnistua. Mutta nyt jälkeenpäin harmittaa; Loppuelämä pilalla parin tunnin takia? Ja kaikista eniten harmittaa ehkä myös se, etten edes osannut aidosti nauttia niistä parista kuukaudesta viime keväänä, sad but true...

Make no mistake, siellä lukijoissakin on paljon tyyppejä, joilla on metabolinen kimmoisuus olemassa, ja osalla (parhailla kisaajilla) myös rakenne-lahjakkuus. Näiden puolesta olen todella onnellinen! Mutta tiedostan omat puutteeni sekä vaaralliset ajatusmallini. Tiedostan myös väärät motiivit kilpailemiselle. En rakasta kilpailemista, vaan rakastan sitä mielikuvaa, että kerrankin olisin hyväksytty fyysisesti, tai että voisin itse hyväksyä itseni ulkoisten avujen kautta. Vittu mitä paskaa! Miten oon saattanut olla niin ulalla ja huijata itseäni??? Tästä syystä on pakko päästää irti ajatuksesta jatkaa fitness kilpailua. Haluan löytää tasapainon ja etsiä lajin / asian, johon minun vahvuudet ja luontaiset vahvuuteni natsaavaat täysin. Kuka tahansa pystyy nousemaan lavalle, kyllä, mutta kaikki eivät pysty poistumaan sieltä järkevästi, terveellisesti.

Kun noin viikko sitten päästin irti ajatuksesta kilpailla, tajusin myös, että motivaationi parantua koki kolahduksen.  Se pysähdytti.  Viime vuoden suoritin fitness-dieettiä, nyt suoritin paranemista. En ole siis edistynyt yhtään toiveessani parantua ns. asioiden suorittamisesta tai kontrolloimisesta, olin vaan keksinyt tälle päähänpinttymälleni jälleen kerran uuden nimen ja sitä kautta oikeutuksen.  Halusin olla paras kilpirauhasen ongelman paranemisessa. Vittu paleot ja kaikki. Paleo on kyllä hyvä ruokavalio minulle, mutta sain siitäkin tehtyä asian, jossa pitää olla täysin kontrollissa ja kärvistellä.  Hitto ku katsoo tätä omaa elämäänsä taaksepäin, niin ei voi ku päivitellä että helvetti sitä on ihminen ollu (ja ON) tyhymä!

Päätös unohtaa kisatavoite on jokseenkin helpottava, mutta kuitenkin pääosin olen TODELLA surullinen tällä hetkellä. Suuri unelma on päästetty vapaaksi.  Uusia unelmia on kehitettävä tilalle. On löydettävä uusia tapoja määritellä itsensä ja oma arvonsa. Fitness ja hyvinvointi tulevat kulkemaan kuitenkin mukanani aina, koska aihe kiinnostaa minua. Tulevaisuudessa otan van erilaisen roolin ehkäpä juuri taustajoukoissa, personal trainerina ja henkilönä, joka haluaa tukea aiheeseen liittyen. Ehkäpä löydän vielä lajin, jossa voin kilpailla, mutta jossa paremmuus määritellään siinä, mitä teet/osaat, eikä millainen ”olet”.

” For figure competitors that may be suffering metabolic damage, know when to say enough is enough. Many write me and say they get ill. They get injured, they feel like hell, and are sick and tired of feeling sick and tired. But they still want to do the next show.”  (Scott Abel, Metabolic Damage and the Dangers of Dieting)

Mä en enää halua olla tuo ihminen. Myönnän vajavaisuuteni ja kehityskohteeni lajin suhteen.  Lahjoja voi olla hieman rakenteen osalla, sekä siinä että lihasmassaa tulee kiitettävästi treenillä, ja että itsekurini on päätähuimaava. Motivaatiotakin riittää lajissa menestymiseen. Mutta aineenvaihdunnallista lahjakkuutta minulla ei ole. Eikä kykyä suhtautua fitnessiin täysin terveellä tavalla. Lisäksi se huikea motivaationi on rakentunut väärälle pohjalle. Piste.

Olen osoittanut, että mä pystyn siihen. Harmi että se piti tehdä oma terveys vaarantaen. Jatkakaa te lahjakkaammat tämän lajin harrastamista ja menestykää siinä! J Ja eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta nyt minun päätavoite on löytää itseni ja rakastaa kroppaani, sen jokaista läskikiloa.  Tää blogi jatkaa treenaamisen ja ruokavalioden tutkimista, raportointia, analysointia ja testaamista, eli turha luulla, että Luolanainen tästä hiljenee ;) Stay tuned!

Pitää varmaan liimata jääkaapin oveen sen fitness-kuvan tilalle :)


Luolanaisenne

 
p.s. Tämä metabolinen tuho ei ole ainoastaan fitness-urheilijoiden riesa. Sama lopputulos voi olla ihan tavallisella laihduttajalla tai jojo-laihduttajalla.  Esim. lääkäreiden voisi olla hyvä lukaista tuo Scott Abelin kirja, jotta voisivat diagnosoida niiden tuhansien mammojen (tämä on usein naisten ongelma) ongelman oikein, jotka tulee vastaanotolle ja valittavat että paino nousee, vaikka syö kaurapuuroa ja kanaa.  Siinä on turha syyttää ihmistä valehtelusta tai ”yritä enemmän laiska läskiperse”, kun ongelmana on aineenvaihdunnan häiriö.  Nämä sairastuneet ihmiset ovat kaikkea muuta kuin laiskoja – he ovat kovalla työllä dieetanneet itsensä sairaaksi.  He ovat nähneet enemmän vaivaa ja nälkää päästäkseen tiettyyn kondikseen vain huomatakseen olevan ojasta allikossa heti dieetin jälkeen. Myös oma lääkärini on huomannut, että kun fitness-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, samalla on kasvanut se potilaiden lista, jolla on samat oireet kuin minulla. Se etten todellakaan ole ainoa lajin harrastaja lääkärin penkillä, ei missään nimessä ole lohduttava tieto, vaan hyvin surullinen sellainen.  Eli ihan kaikella rakkauvella - Tehkää hyvät ihmiset asialle jotain, jos tää postaus tuntuu hieman liiankin tutulta! 

Lähde: Scott Reid Able, "The Metabolic Damage and the Dangers of Dieting - The Metabolic Damage Collection 2006-2010" www.scottabel.com

71 kommenttia:

  1. Mä oon ihan sanaton, tuo koko postaus olisi voinut kertoa mun elämästä. Tosin, oon siinä mielessä onnekas että en toivottavasti tehnyt tuhoa koko loppuelämää ajatellen, vaan toipuminen on hyvässä käynnissä ja kilppariarvot sekä stressihormonit pitkästä aikaa suht normaalit. Mä en koskaan päässyt edes kerran sinne kisalavoille, koska kroppa sanoi sopimuksen irti jo dieetillä.
    Allekirjoitan myös täysin tuon, että paraneminenkin on suorittamista. Itse en ainakaan malttaisi odottaa, että pääsen taas dieetille ja saan nämä viime keväänä kuukaudessa tulleet 10kg pois. Vielä en ole uskaltanut aloittaa dieettiä, ja urheilukin tapahtuu koko ajan kroppaa kuunnellen, vaikka sen loppuunajamisesta on jo vuosi aikaa.
    Tsemppiä sulle, mä olen lukenut sun tekstiä nyt sillä silmällä, tästä aiheesta on niin vähän juttua missään, ja kuitenkin se oli vielä vähän aikaa sitten kaikki, mitä ajattelin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että meitä on niin monta :( Kyseessä on lajin varjopuoli, josta niin vähän puhutaan. Onneksi olet valaistunut asian suhteen ja liikut sekä syöt kuten elimistösi toivookin Sinun syövän :) On ehkä tavallaan onni, ettet vienyt kisadieettiä lavalle saakka. Ja se 10kg lähtee kyllä ajallaan, kun kroppa ja erityisesti PÄÄ ovat saaneet levätä tarpeeksi ja palautua.

      Tsemppiä Sophia ja voimahalaus sun paranevalle "koneistolle"! :)

      Poista
  2. Tiia W. , sinä olet rohkea, rohkea, rohkea nainen. Kiitos sinulle. Tällaista tekstiä olen toivonut fitnessblogeissa näkeväni muuallakin kuin hehkuttavien tekstien kommenttiosioissa, joissa perustellut epäilykset terveyden järkkymisestä hyssytellään hiljaisiksi. Sanallistit jotain, mitä kukaan muu ei tähän mennessä ole osannut tehdä. Tätä tekstiä pitäisi näyttää kaikille niille bikinikisoihin ilmottautuneille ensikertalaisille, jotka sokeasti tekevät mitä tahansa päästäkseen "kuntoon". Jopa sairaalakuntoon. :( Olen pahoillani puolestasi ja vaikuttunut siitä, kuinka sattuneesta huolimatta käännät tilanteesi mahdollisuudeksi, jossa voit valistaa kokemattomampia. Äänesi on tarpeellinen ja toivon että tämä teksti leviää. Hienoa, että tekstisi on raa'an rehellinen: syömishäiriöt/extreme-rasvoihin diettaaminen eivät seurauksillaan ylevöitä paremmaksi ihmiseksi. Ne eristävät, hajottavat ja etenkin KADUTTAVAT. Terveisin hengenheimolainen, joka katuu mutta ei hiljene!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi voi, taas yksi kohtalotoveri lisää... :(

      Todella ikävää kuulla, että kamppailet samojen asioiden kanssa, mutta kuten sanoit, haasteet voivat jossakin vaiheessa kääntyä onnistumisiksi ja voimavaroiksi :) Itse jatkan asiaan perehtymistä ja ehkäpä joku päivä osaaminen riittää juuri kohtalotovereiden auttamiseen. Sillä välin on lohdullista, että esim. tässä mediassa löytyy vertaistukea ja henkistä apua tilanteeseen!

      Toivon sinulle Elina voimia ja aina vain helpompia uusia aamuja, pidetään äänet kuuluvilla! ;)

      Poista
  3. Heippa! Minulla takana vaikea anoreksia ja kilpaurheilua, josta en ole vieläkään toipunut, kun kroppa meni niin sekaisin. Minullakin siis rt3-ongelma, ja siihen olen syönyt Lio-kuurin, mutta edelleen on tosi huono ja voimaton olo... Miten Tiia ajattelet Lion jälkeen (jos olet vielä ajatellut sinne asti), aiotko jatkaa kilpirauhaslääkitystä? Minulle lääkäri sanoi, että voi olla mahdollista että pärjää ilman lääkettä clearingin jälkeen, mutta ei. Olo oli ihan hirveä, kun yritin olla ilman lääkettä :/ Silti lääkitykselläkään vointi ei missään nimessä ole hyvä, ja pelkään että rt3 on uusiutunut. Varmasti lisämunuaisilla on osansa tähän oloon -minullakin tosi korkeat kortisolit. Mutta pointtina se, että täytyisi oikeasti kuunnella itseään ja pitää itsestään huolta, ennenkuin on jo niin paljon ongelmia, ettei tiedä mihin tarttuu ja lannistuu niiden edessä. On kauheaa katsoa lähipiirissäkin fitnessvillitystä, etenkin kun tietämystä ja osaamista ei ole riittävästi.. Voimia sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Oliviaana!

      Onpa todella surullinen tarina, olen niin kovin pahoillani :( Mä en ole vielä uskaltanut ajatella elämää clearingin jälkeen, ehkäpä voisi kokeilla laskea ihan tosi hitaasti Lion pois, tai jättää mini-annokselle. Toki noi yhdistelmälääkkeet on vielä kokeilematta nekin. Mutta aika näyttää. Voisin kuvitella, että se ärrä uusiutuu niin pitkään, kunnes keho on palautunut. Sinun kroppa on kokenut todella kovia, joten toipuminen voi todellakin kestää. Olen kuullut, että osa porukasta jää iäksi Liolle, mikäli ärrä tuppaa uusimaan vain aina uudelleen. Toivon kovasti, että löydät tasapainon tuon lääkityksen kanssa!
      Fitness-villitys tosiaan välillä kauhisuttaa, ja fakta on, että meidän "lajin uhrien" määrä kasvaa yhtä räjähdysmäisesti kuin itse lajin harrastajat. Suoraan verrannollisesti. Mutta kuten sekä Sinä että minä molemmat tiedämme, tilanteeseen herätään yleensä vasta sen jälkeen, kun on itse ensin menty peppu edellä puuhun. Valitettavasti. Mutta ehkä me voimme olla tulevaisuudessa tukena näille, joiden fitness-kupla puhkeaa ikävällä tavalla.
      Voimia myös Sinulle!! Ei vaivuta epätoivoon!!
      Halauksin, Tiia

      Poista
    2. Kiitos Tiia :) Mitä tästä kaikesta on oppinut, niin ainakin kuuntelemaan itseään, olemaan herkempi kehon viesteille ja arvostamaan tositosi pieniäkin asioita. Kuulostaa tosi kliseiselle, mutta niin se vain on. Halauksia ja aurinkoa kevääseen :) <3
      (Aurinko on muuten yks hyvä ja helppo tapa stimuloida kilpparia, eli heti kun aurinko vähän pilkottaa, niin ulos ja paistattelemaan :) )

      Poista
    3. Hei, tulipas vielä mieleeni seuraava asia: kun käyn treenaamassa niin tuntuu, etten palaudu ollenkaan treenistä, vaikka tekisin tosi kevyenkin treenin. Itse liitän sen kilppari-/lisämunuaisjuttuihin, mutta ehkä myös palautumisessa olisi ravinnon suhteen tsempattavaa. Mitä vinkkejä sulla olisi palautumiseen? Aminohapot?

      Poista
    4. Kyllä se vaan on niin, että palautuminen on niitä pääoireita, joihin nää kilppariongelmat iskevät. Tällä hetkellä en itsekään voi tehdä kovaa treeniä, sillä tulen niin kipeäksi, ettei oikein nukkuminenkaan onnistu lihaskipujen takia.

      Pitäisin sinuna myös jatkossa (kunnes kilppari/lisisvaivat paranee) treenit tosiaankin kevyenä, pienempää painoa ja vaikka pumppityylistä treeniä, älä väännä loppuun asti sarjoja. Nyt on hyvä aika hioa tekniikkaa kuntoon ja hakea tuntumaa :)

      Palautumista voi tehostaa helposti huolehtimalla ravinnosta. Jos olet lio-hoidolla, jo se itsestään lisää proteiinisynteesiä, eli protskuu pitäis saada päivässä jopa 2,5-3g per painokilo. Eli syömällä päivän aikana monipuolisesti alkaa periaatteessa jo palautumisen tehostaminen :) Itse käytän BCAA-aminohappoa ennen treeniä tai sen aikana, ja heti treenin jälkeen syön banaanin ja vedän palkkarin. Siitä tunnin päästä sitten kunnon päivällinen, jossa ei hiilareita säästellä. 5-10 minuuttia kevyttä aerobista salin päätteeksi + nopeat venyytelyt auttavat palautumisessa ja kuona-aineet lähtevät liikkeelle. Itse olen huomannut kehonhuollon ylipäätään ihan ensisijaisen tärkeäksi tässä tilanteessa, sillä lihakset vaan jumiutuvat nyt paljon aiempaa helpommin. Eli hyvä hieroja, jonka luona käy availemassa lihaskalvot kerran kuussa ja paaaaaaljon venyttelyä ja liikkuvuusharjoittelua :)

      Poista
    5. Jep, kiitos vinkeistä :) KYllä itsekin olen ajatellut, että pääasia nyt pitää yllä jonkilaista kuntoa -ei vetää niitä maksimipainoja ja maksimitehoja, todellakaan. Mut selkeästi on tarve kuitenkin liikkua, pitää vain muistaa tehdä se omaa oloa kuunnelleen ja palautumiseen panostaen.

      En ole enää pelkällä Liolla, vaan Lio-tyroksiini-yhdistelmällä, tosin pelkään että rt3 on uusinut, kun olo on niin väsy ja voimaton (voi tosin johtua myös matalista kilppariarvoista, liian vähän lääkettä ehkä). Proteiinia pyrinkin syömään reilusti, pientä hiilarikammoa on kuitenkin havaittavissa, mikä ei tässä vaiheessa ole kovin hyvä juttu. Etenkin treenin jälkeen pitäisi uskaltaa syödä riittävästi hiilareita. Toi BCAA on varmasti hyvä, sitä olen miettinyt aiemminkin -täytyy ottaa kokeiluun, samoin glutamiini.

      Tsemppiä tähän viikkoon <3

      Poista
  4. Tää on oikeesti Tiia loistavaa tekstiä! Voisin aika varmasti väittää että aika monelle muullekin fitness on oikeutettu syömishäiriö. Harva pystyy suhtautumaan fitnekseen lajina kovin terveellisesti? Hienoa kun tuot näitä asioita esille ja loistavaa tekstiä! Tsemppiä hirmusesti täältäki kautta <3 ei se ulkokuori vaan mitä on sisällä!

    VastaaPoista
  5. Hyvä blogi, palaute kommentit avaavat taas heidän hyvät blogit, thanks!

    VastaaPoista
  6. Hemmetin hyvä kirjotus! Been there done that. Tästä asiasta pitäisi puhua enemmän julkisesti, kuinka tuhoisa vaikutus fitneksellä voi olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaikki janoaa sitä unelmakehoa, joka liian usein on vaan hetkellinen illuusio. Huolestuttaa yhä nuorempien tyttöjen astuminen lajin pariin.

    Tsemppiä eteenpäin! Olet oikealla tiellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nora! Mahtavaa kuulla myös alan konkarilta, että vaikkei tie ole ollut kovin tasainen, niin ilmeisesti pitkäjänteisyydellä ja itseään kuuntelemalla voi myös löytää tasapainoisen pään ja samalla myös todella kauniin fysiikan. Olet inspiraatio! :)

      Poista
  7. Mahtava teksti, joka kyllä pisti ajattelemaan. Kiitos tästä. Niin ja tsemppiä kovasti Tiia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, Rimma! Olen iloinen, että tarinani herättää ajatuksia. Itsensä tunteminen näiden ajatusten kautta taitaa olla se ainoa tapa ennaltaehkäistä ongemia ja tehdä tulevaisuudessa kukin itselleen parempia valintoja :)

      Poista
  8. Hieno homma, että kirjoitit niin kuin kirjoitit! Itse oon kokenut ylikunnon ja se herätti kohtelemaan omaa kroppaa armollisemmin. Onneksi säästyin kilppariongelmilta. Täytyy sanoa, että paljon mukavampaa on nykyään, kun ei tarvi stressata syömisistä ja treenaamisesta, vaan voi mennä fiilispohjalta. Syö silloin kun on nälkä ja tekee sellasen treenin, mikä on kulloinkin olotila ja jaksamistaso. Tavoite on matkanvarrella muuttunut rasvattomasta ja lihaksikkaasta kropasta terveyteen. Ja kyllä, on ihan mahtavaa olla terve. Ulkonäöstä viis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis just näin! Nyt huomaan, että vaikka fitness on ollut sitä tehdessä mukava elämäntapa, mutta nyt kun oon relannu asian suhteen, on ihan huippua, ku ei tarvii pingottaa perusasioista, kuten syömisestä. Tai siis syön edelleen hyvin, mutta en uhkaa itsarilla, jos lounas vaikka venähtää parilla tunnilla tai jätän koko välipalan väliin, jos ei vaan tee mieli syödä :D Mahtavaa! Huomaan, että mun pitää tutustua itseeni ja kroppaani aivan uudelleen! Huhhuh! Mutta kiva kuulla, että muutkin on rämpiny samassa suossa ja voivat nykyään paljon paremmin jo :)

      Poista
    2. Mä syön kanssa perusterveellisesti, mutta oon tajunnu, että satunnaiset herkuttelut ei kaada kokonaisuutta, nekin kuuluu elämään. Tai ainakin haluan, että ne kuuluu mun elämään =) Voisin melkeinpä väittää, että terveellisempää on syödä vähän vapaammin ja rennommin, ennenkaikkea monipuolisemmin, kuin noudattaa jotain tarkkaa ruokavaliota, jossa syödään joka ikinen päivä niitä samoja ruoka-aineita ja ollaan vielä miinuskaloreilla. Mä oon siitä onnekas, että oon onnistunut löytämään syömiseen ja treenaamiseen sellasen hyvän tasapainon. Elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista kuin puntin vääntäminen ja seuraavan ruokailun odottaminen. Ja voin kertoa, että on aika paljon vähemmän stressiä, kun menee ihan vaan tälleen fiiliksen mukaan =)

      Poista
    3. Kuulostaa toooosi hyvältä :) Perästä tullaan, kohti samanlaista tasapainoa!

      Poista
  9. Hieno kirjotus. Hyvä että ihmiset uskaltaa puhua myös näistä lajien epäkohdista, joista usein vaietaan! Vaikka omasta mielestä fittness ja terveysintoilu on ehkä parhaita muotivillityksiä ikinä (ja ovat muuten pirun hyvännäköisiäkin!), niin oon myös vahvasti sitä mieltä, että kun se lähtee käsistä, niin se ei enään ookkaan niin hyvä juttu, saati sitten niin hyvännäköstä.

    Itse olen todennut, että kun itsellä on tietoisuutta jostain aiheesta, ja jakaa tämän tietoisuuden jollekin toiselle - joka sitten tajuaa asian oppien uutta, on itselle tosi palkitsevaa.

    Sulla selkeesti on tietämystä fittness jutusta, niin ehkäpä sitten toi valmentaminen vois sopia sulle? Suosittelen ainakin kokeilemaan. Uskoisin, että valmennettavan tavoitteisiin pääsy ja onnistumisen tunteet tuo onnistumisen tunnetta valmentajallekin melkoisesti. Lisäksi nykypäivänä siinä ohessa mahdollisuus tienatakin, jokaisella urheilun suhteen on eri tavoitteet, ja niihin pääseminen tarkoittaa eri ihmisillä erisuuruisia ponnistuksia. Jokainen voi olla oman elämänsä sankari - kun vaan tuntee rajansa ja hyväksyy sen itselleen ja toimii niiden sallimissa olosuhteissa. Vielä hienompaa voisi olla jonkun toisen elämän sankarina toimiminen - tavalla tai toisella. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu Henri, kyllä tää laji aina nuo perinteisemmät syömishäiriöt voittaa ;) Mutta kuten sanoitkin, sit ku lähtee käsistä ja unohtaa itsensä siinä prosessissa, ongelma on valmis.

      Juuri kuukausi sitten valmistuin PT:ksi ja tässä muutamia asiakkaita olen koutsannut. Ja tästä aiheesa haluan oppia lisää ja painottaa omassa valmennustyössäni sitä sallivuutta ja muistuttaa asiakkaita siitä, että muutakin elämää on, ja ettei tietty kilomäärä tai kunto muuta ihmistä loppupeleissä sisimmässään mihinkään suuntaan. Ehkä juuri sinne henkisen valmennuksen puolelle mulla voisi olla annettavaa. Niinhän ne sanovat, että omista arvista löytyy se suurin oivallus ja sitä kautta voi ehkä auttaa myös muita :) Tähä pyrimme! Jatketaan asioista ääneen puhumista, Henri :)

      Poista
  10. Tsemppiä sinulle. Ajauduin tähän tilaan kisattuani parin vuoden aikana kahdeksat kisat. Uskon kuitenkin vielä että tasapainon voi löytää myös elämäntavasta ja kilpailemisesta. Liian paljon ei vaan voi saada kerralla. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna! :) Tilanteeni ei tosiaan ole ennenkuulumaton lajin parissa, valitettavasti. Kiva että olet lähtenyt etsimään sitä tasapainoa itsesi ja fitnessin välille. Uskon myös, että voit onnistua siinä! Onnea matkaan!

      Poista
  11. Rohkea postaus ja hienoa että olet valaistunut asian tiimoilta.
    Tsemppiä!
    :)

    - Tapsa

    VastaaPoista
  12. Rohkea teksti, arvostan! Oli pakko laittaa jakoon tää mun julkisella facebook- sivulla, laitto ainaki mut miettimään tämä teksti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Emmi! Olen tosi iloinen, jos aiheesta herää keskustelua ja pohdintaa! :))

      Poista
  13. Hei Tiia!

    Kiitoksia erittäin valaisevasta kirjoituksesta! Olen aina ollut laiha ja minulla on kauniit piirteet kropassani ja olin aina ollut tyytyväinen siihen, mutta nyt kun olen treenannut noin puoli vuotta salilla ja 3kk personal trainerin kanssa, niin itsekriittisyyteni on kasvanut, on helpompaa huomata ne ongelmakohdat kuin ne lihakset mitkä ovat kasvaneet ja kehittyneet. Myös ruokavalion muutos on välillä tuntunut raastavalta, sillä ennen söin miten sattuu ja enkä välittänyt ravintoarvoista, koska painoa ei siltikään kertynyt lisää. Nyt osaan ajatella treenaamista positiivisemmin ja pyrin pitämään sen kohtuullisena (esim mulla ei ole mitää fitnessmalli tavoitteita enkä diettaa tai syö mitään jäätäviä treenibuustereita). Mutta vielä iso kiitos tästä hienosta tekstistä!!

    PS. onko sopivaa jos käy salille n. 4 krt viikossa ja sen lisäksi yleensä 1 akrobatiatreeni ja sitten viikottain vaihtelee jooga,seinäkiipeily ym harrastus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa että tykkäsit Pihla, kiitos itsellesi positiivisesta kommentistasi!

      Mun korvaan sun treenimäärä kuulostaa oikein kohtuulliselta. Silti tärkeää noin rasittavalla treenillä on juuri se joogailu ja muu harrastelu, jotta liikunnasta muistaa nauttia ja se tekee pääkopalle hyvää. Tavoitteiden mukana usein itsekriittisyys kasvaa ja ne tavoitteet ohjaa joskus väärään suuntaan, olipa se kilomäärä tai senttimäärä tms. - joskus se oma tunne ja asioista nauttiminen jää taka-alalle. Jos huomaat, että liikkuminen menee suorittamiseksi ja puurrat salilla myös päivinä, kun kroppa ei tunnu energiseltä, tai että lasket ruoan makroravinteita vain suorittavassa mielessä, kannattaa ottaa ehkä pari päivää lepoa, syödä vapaasti ja nautiskella. Se raja on hiuksenhieno, milloin terveelliset elämäntavat muuttuvat päähänpinttymäksi ja elämäntarkoitukseksi. Pitää syödä hyvin ja treenata elääkseen, ei päinvastoin :) Tosi hyvä, että olet huomannut muutoksen ajatuksissasi, ja näköjään osaat keskittyä myös siihen positiivisuuteen ja kohtuullisuuteen treeni- ja ruokakuvioissa!

      Poista
  14. Itse huomannut kanssa, että mitä enemmän liikut ja vähemmän syöt olo muuttuu kurjemmaksi ja tuntuu, että turpoaa kirjaimellisesti. Eikä ole muita tavoitteita kuin kunnon kohotus ja kiinteytys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, Emilia! Millä metodeilla etenet kohti tavoitteitasi? Onko Sinulla osaava pt tai ohjaaja? Joskus liian kovaa ja nopeasti eteneminen lyö elimistön hälyytyskellot päälle, ja seurauksena on aineenvaihdunnan lukkotila. Sopivassa suhteessa liikkuminen ja monipuolinen ruokavalio auttavat pysymään energisenä ja tuomaan muutoksia pikkuhiljaa. Liika aerobinen pois ja kunnon salitreeni tuo monesti sopivan tuloksen, kun lihasmassan lisääntyessä kokonaiskulutus nousee :)

      Poista
  15. Aivan mahtavaa tekstiä, suoraa ja rehellistä ! Itse ihmisenä, joka haluaa vielä pois yksi tai kaksi kiloa, vähän lisää lihasta tuonne ja tänne, tämä oli hyvin silmiä avaavaa. Sai miettimään onko oma suhteeni ruokaan, kuntoiluun ja ennenkaikkea omaan itseeni ihan terve.Ei ole.Liian paljon elän minäkin siellä "sitten kun...." maailmassa tämän hetken sijaan.Liian paljon tulee vertailtua itseään muihin ja etenkin fitness naisiin, ne kun saavat ulkoisesti kaiken näyttämään niin helpolta.Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että minussa on pakko olla jotain vikaa kun en näytä samalta, on siis vain treenattava enemmän ja kovemmin, syötävä vähemmin ja ennenkaikkea pidettävä rautainen kuri itselleen joka hetki ja ruoskittava itseään jokaisesta erehdyksestä.Samalla on vieraannuttanut itsensä ns. normaalista elämästä niin etäälle, ettei tiedä miten voisi lopettaa, ei uskalla, koska lopputuloshan olisi katastrofaalinen kaikkine roikkuvine kiloineen.Ja toisaalta olisi hullua antaa periksi nyt, kun tavoitteet ovat jo niin lähellä (ne joita ei koskaan saavuta, koska vielä voi tikistää siitä ja tästä). Laitoin kirjan luettavien listalle samantien,samoin kuin blogisi ja todellakin iso kiitos tekstistä !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippujuttu, että jäit miettimään niitä syvempiä motiiveja ja tavoitteiden realistisuutta! Itseään on aivan turha verrata ylipäätään kehenkään, jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä ulkokuoresta riippumatta, omana itsenään. Varsinkin fitness-tähtiin verrattuna kukaan ei voi koskaa ihan olla tarpeeksi hyvä. On todella tärkeää tiedostaa, ettei kukaan anna itseään kuvattavan "off-kaudella" tai jos homma on muuten lähteny käsistä, ja useille oman aineenvaihduntansa tuhonneille kilpailijoille hyvän kunnon ylläpito ei tarkoita minkäänlaista NORMAALIA elämää, vaan kaloreilla kituuttamista ja offillakin jokapäiväisiä lenkkejä, hyi helvetti. Itsekään en kelvannut erään alan lehden kolumnistiksi, kun kerroin, että kisakunto meni 15 kg sitten. "Ei kiitos, katsotaan uudestaan ku oot kunnossa". Eli niistä realistisista tarvoitteista ei puhuta tai totuudenmukaisia naisvarataloita ei nähdä mediassa muissa kuin ennen-jälkeen kuvissa. Vähemmästäkin oma kuva itsestään hämärtyy ja arvostus siirtyy ulkoisiin asioihin.

      Ja niin, voi jestas näitä roikkuvia kiloja ja selluliitin määrää! :D Jos vuosi sitten olisin tienny olevani tässä tilanteessa, itsari olis varmaan käyny mielessä. Mutta olen pääni sisällä terveempi nyt ja joka päivä opettelen itsäni arvostamaan enemmän. Lisäksi elämässä on niin paljon ihania, positiivisia asioita, että omat kilot ei tunnu niin kovin prioriteeteiltä enää. Tsemppiä itsesi hyväksymiseen myös "tässä ja nyt"- elämässä, Kati!! :)

      Poista
  16. Tosi pysäyttävä teksti, kiitos! Vaikka oma lajini on ihan muuta kuin fitnessiä, tämä herätti taas keskittymään siihen, että kaikkea urheilua pitäisi toteuttaa kehoa kuunnellen ja sen lahjojen mukaan, eikä hampaat irvessä "mutku mä haluun olla hyvä". Normi ihminen voi syödä karkkia ja skippailla treenejä silloin tällöin, eikä siihen maailma eikä varsinkaan kunto kaadu! Paljon tsemppiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri! Itseäni harmittaa, etten ole arvostanut itseäni aidosti ja kuunnellut kroppaani, kun haave ja epärealistinen unelma ovat ajaneet niiden yli. Ja eikä todellakaan tarvitse olla fitness-kilpailija, että syömisestä ja treenistä tulee päähänpinttymiä. Toisaalta uskon myös, että fitnessiä voi myös harrastaa ilman sairasta pingottamista, jolloin lajikin on terveempi. Itse siihen en vaan pysty, homma lähtee lapasesta...

      Tsemppiä myös sinulle! Ollaan sallivaisempia ja armollisempia itsellemme tulevaisuudessa :)

      Poista
  17. Heippa! Törmäsin itsekin tuohon "metabolinen tuho" käsitteeseen muutama kuukausi sitten ja tajusin, että oon pilannut mun aineenvaihdunnan ihan täysin hirveillä kitudieeteillä n. 20 vuoden aikana (oon nyt 33v.). Mulla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta 2 vuotta sitten ja nyt alkaa lääkitys ja arvot olemaan kunnossa. Syön eläinperäistä lääkettä, koska pelkästä synteettisestä ei ollut juuri mitään hyötyä.

    Olen käynyt salilla n. vuoden, mutta kroppa on silti kamalan rasvainen. Teen punttitreeniä aina isoilla painoilla. Rasvaprosentin epäilen olevan 25-30%. Olen yrittänyt lisätä aerobista ja myös vähentänyt sitä. Niin että välillä en ole tehnyt yhtään ja välillä maksimissaan 5h/viikko. Aina kun lopetan aerobisen tekemisen alan lihomaan, joten muutaman kuukauden päästä mun on pakko taas aloittaa se. Syön bodytyyppisesti, paitsi 1 ruoka on päivässä kouluruoka.

    Oon ihan hukassa, kun ohjeita on niin paljon. Enkä oikein tiedä, että mitä kannattaisi kokeilla.. Olisiko sulla mitään ideaa, mistä saisin apua tähän ongelmaan? Ootko itse kokeillut sitä biosignaturea?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Tarinasi on tuttu ja niin yleinen. Itsekin vedin ensimmäisen kaalikeitto-dieetin 14-vuotiaana. Sairasta. Mutta parasta on, että olet nyt herännyt todellisuuteen, saanut lääkityksen ja haluat oppia tekemään parempia valintoja tulevaisuudessa!

      Tällaisen metabolisen tuhon kohdalle sattuessa, on vai pakko päästää irti. Uskon, että ainoa tie paranemiseen on yksinkertaisesti lopettaa stressaaminen kiloista ja rasvoista. Tästä suosta ainoa tapa päästä irti, on buustaamalla sun kroppaa ruoalla ja sopivalla treenillä. Punttitreeni on parasta, lihasmassaa lisäämällä aineenvaihdunta tehostuu. Jättäisin toistaiseksi aerobisen pois, korkeintaan reippailua ulkosalla. Ainakaan tasavauhtista aerobista en tekisi, koska se nostaa kortisolitasoja, ja sitä ei tuohon tilanteeseen kannata lisätä. Spurtit (esim. 6 x 50metriä 2 min palautuksilla) on tietojeni mukaan järkevää aerobista tässä konkurssissa. Salilla tekisin vaihtelvasti sekä isoilla painoilla, että välillä kiertoharjoittelutyylistä (lyhyillä palautuksilla eri puolilta kroppaa lihasryhmiä treenaten) rasvanpolttotreeniä, ne buustaa aineenvaihduntaa.

      Liikunnan lisäksi tärkeää on nostaa hiilareita (kilpparivaivaisille ihan minimi on 150g hiilaria päivässä) ja ruokaa pienissä määrissä ylöspäin, jotta elimistö oppisi taas käyttämään energiaa tehokkaasti. Tämä tarkoittaa ehkä, että tulee muutama kilo lisää, mutta oikeesti, mitä väliä sillä on loppuviimein, varsinkaan jos sillä saa itsensä kuntoon loppuelämäkseen. Muutama läskikilo ei muuta meitä ihmisinä. Sinä olet opettanut sun "moottorin" kustannustehokkaaksi. Eli se kuluttaa vähemmän energiaa, vaikka teet aerobista, koska se on siihen tottunut ja haluaa pitää kiinni turvallisesta status quo:sta. On hyvä että työt body-tyylisesti, eli muutaman tunnin välein ja sisällytät jokaiseen ateriaan hiilarit, protskut ja hyvät rasvat :)

      Biosignaturea kannattaa kokeilla, sillä niillä opeilla saat järkeviä ohjeita liikuntaan ja ruokailuun. Biosignaturessa ravinnon monipuolisuus ja terveellisyys on kaiken a ja o, ja siinä otetaan huomioon sinun oman kropan ainutlaatuisuus.

      Nyt on siis tärkeintä opettaa sun kroppa pois pahoista tavoistaan hidastuttaa aineenvaihduntaa. Irti päästäminen ja tässä hetkessä eläminen on ihan ensisijaisen tärkeää. Mieti nykyhetkeä, ja että sitä ei saa koskaan takaisin, elämä on tässä ja nyt, eikä "sitku mä oon 10kg laihempi". Pienillä määrillä kerran viikossa ruoan lisäämistä, kovaa salitreeniä ja maltillista cardioo/kerran viikossa kovat spurtit ja elämästä nauttiminen - niistä on hyvä aineenvaihdunta tehty! ^_^

      Toivottavasti näistä oli sulle jotain apua, jaksamisia ja aurinkoa Sinulle!

      p.s. Ja mikäli tuntuu että suossa tarpominen yksin on lohdutonta, alan tekemään pian omaa PT-ohjaamistani ihan yleisesti kaikille asiasta kiinnostuneille, niin aina voidaan katsoa kimpassa näitä treeni- ja ruokakuvioita :) lisätietoja will.power.woman@gmail.com

      Poista
  18. Aivan älyttömän hyvä postaus! En ole ajatellutkaan asiaa tältä kantilta. Silmät aukesi todellisuuteen. Kiitos !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei vitsi, ihan parasta, jos postaus herätti uusia ajatuksia! Mii häpi!! :)

      Poista
  19. Upeaa! Hieno teksti! Tsemppiä sulle jatkoon ja kiitos postauksesta.

    x Steffi

    VastaaPoista
  20. Oot rohkee! Tosi hyvä teksti!! Ja sai kyllä vähän sykähdyttävän tunteen. En oo ikinä mitään fitness-urheilua harrastanut, mutta kovasti oon viime aikoina yrittänyt selvittää, miten saisin tämän päärynämuodon sulakammaksi. Pelkään kuitenkin liiallisesta diettaamisesta olevan vain sitten haittaa. Olen juoksija ja tavoitteena alkuun puolimaraton ja ehkä syksyllä maraton. Netistä saavan tiedon määrä on vaan niin runsasta, että oon tippunut kärryltä, mikä on järkevää ja mikä ei..

    Mutta olipa hyvä postaus. Liekö minusta tulee yhtään onnellisempi, vaikka saisin rasva% pienemmäksi ja peppua ja reisiä piukemmaksi..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, Satu, tuossapa kysymys jota kaikkien kannatta itseltään kysyä. Itse olen aina kuvitellut, että hoikilla ihmisillä on yksi ongelma vähemmän. Sittemmin todistin itseni vääräksi.

      Jokaisella meillä on oma "muotomme". Toki sitä voi muokata (yrittämällä kasvattaa pienemmän osan lihaksia ja polttamalla muuten rasvaa), mutta kylmä totuus on, että täsmädieettaamista ei ole olemassakaan, ja se lähtee sieltä viimeiseksi, jossa sitä on eniten. Kannustaisin nauttimaan hienosta ja tavoittellisesta harrastuksestasi ilman ulkonäköpainetta. Noin helposti mitattavaan lajiin on helppo löytää välietappeja ja tavoitteita, jotka pitävät sinut motivoituneina. Tiedän, ettei ole niin helppoa hyväksyä itseään sellaisena kuin on, mutta ainakin itse haluan "parantua pääni kanssa" ja oppia hyväksymään itseni, olipa paino tai vaatekoko mitä tahansa. Elämä on niiiiiiiiin paljon helpompaa ja ihanampaa ilman ainaista kiloista murehtimista. Sinullakaan kun tuskin on varsinaista ylipainoa, joka olisi terveyden kannalta haitallista, vaan enemmänkin se taitaa olla se paine ulkoisesta olemuksesta...?

      TSEMPPIÄ Satu!! :)

      p.s. Peppu on POP!

      Poista
  21. Pisteet siitä, että tämä asia on nostettu nyt tapetille. Liian paljon ihmiset haluavat ottaa tietoisen riskin pilatakseen terveytensä. Itse antaisin toisen käteni, jos saisin oman terveyteni takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, ToughLife... :/ Mutta ehkäpä me voimme tehdä jatkossa hyviä ratkaisuja ja oikeita valintoja, jotta terveys palautuisi edes jonkin verran :) Hugs!

      Poista
  22. Ohhoh. Istun työpaikan koneella hiljaa kykenemättä tekemään mitään muuta kuin lukemaan tuota tekstiä uudelleen ja uudelleen. Kiitos.
    Nyt täytyy ottaa aikalisä ja miettiä asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! NYT onkin paras aika tehdä se! Olen iloinen pysähtymisestäsi ^_^

      Poista
  23. Tosi rehellistä tekstiä. Olen ihan varma että nouset tämänhetkisestä aallonpohjastasi - ja olet sen jälkeen kultaakin kaliimpi pakkaus asiakkaillesi. Ehkä sinun oli kohdattava tämä asia itsessäsi, että voisit estää tulevaisuudessa muita joutumasta samaan suohon. Vaikka se tuntuukin raadolliselta.

    Voisiko se omasta olemisestaan onnellinen Tiia löytyä sieltä, mitä olit ennenkuin suorittamisesta mitään ymmärsit? Lapsuuskuvien, -muistojen jne. avulla. En tiedä. Mutta jotain reittiä se löytyy, koska se(kin) sinussa on.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Meri Maria. Touchdown aallonpohjalla on koettu, suunta on ollut ylöspäin viimeisen kuukauden aikana, mii sou häpi :)

      Uskon kuten mietitkin, että tästä asiasta oppiminen ja nouseminen tekee minusta lopulta aiempaa vahvemman, ja että voin tulevaisuudessa auttaa muita. Things happen for a reason.

      Ihanaa kevättä Sinulle!

      Poista
  24. Pakko sanoa, että melkein itku silmässä luin tätä! Voimaa sinne kasvaa henkisesti vahvemmaksi <3 En ole koskaan lukenut blogiasi, tämän bongasin facebookista. Vihdoin joku uskaltaa tulla "ulos kaapista" ja tunnustaa, että toteuttamansa fitness ei todellakaan ole ollut terveellistä vaan vahingollista ja huonosta itsetunnosta johtunut "syömishäiriö". Tämä tuleva terkkari kiittää ja kuittaa, aivan ihailtavaa! : ) Valoa elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonn, tippa linssissä tuli tätä kirjoitettuakin :) Lähetän valoa takaisin!

      Poista
  25. Kiitos, että kirjoitat tästä. Vaikka blogitekstin vastaanotto mm. kisailevien ja muiden intohimoisten diettaajien keskuudessa onkin ollut odotetun kaltainen, tässä esimerkkejä kärkstettynä:

    a) "Metabolinen tuho ei ole totta, ei aineenvaihdunta niin vaan sammu säästöliekistä."

    b) "Ei koske minua! Ei koske varsinkaan minua! Teen kaiken ja syön juuri niinkuin käsketään, mulla on hyvä valkku, ei voi koskea minua! Koskaan!"

    c) "Mitäs possutteli kisojen jälkeen, ei silloin(kaan) saa syödä, mitäs ryssi kaiken."

    d) "Kilpiraihassairaudet ovat pelkästään perinnöllisiä, ei niitä voi muuten sairastua."

    Tämä sairaus/oireet on kuitenkin totta monen kohdalla. Jokainen, joka lähtee kisailuun mukaan, ottaa periaatteessa ihan tietoisen riskin. Jotkut toki kokevat, että riskiä ei ole, ja jos onkin, niin se on hyvin pieni hinta maksettavaksi siitä, että päivän ajan voi olla tikissä, tai sanotaan että sellaisessa illuusion ja tikissä olemisen yhdistelmässä.

    Toki, elämä on täynnä riskejä. Huomenna voi jäädä auton alle tai joku voi hakata musta hengen pois, kun köpöttelen aamulenkkiäni. Mutta voisihan tupakointiakin puolustaa sillä, että "Ei tässä mitään syöpään kuolemisen riskiä ole, voinhan huomennakin saada alasimen päähäni kun kuljen kaupungilla."

    Sydämestäni toivon, että kaikkien kisalijoiden ja muidenkin kovasti ja äärirajoilla dieettaavien/treenaavien palautuminen ja "normielämään" palaaminen sujuu ongelmitta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se nyt on selvää, että kuplassa olevat ihmiset ottaaa tämän minun hlökohtaisen tekstini itseensä. Kommentit osoittavat sen, ettei nämä ihmiset tiedä mistä minä puhun. Se että kilpparivaivat on perinnöllisiä on totta, mutta reverseT3-ongelma ei ole perinnöllistä. Kaikki nuo kommentit on kumotttavissa, ne ovat mielensäpahoittaneiden ja tietämättömien ihmisten puolustelua omille valinnoilleen, ja sellaisena ne otankin.

      Harmi ettei ihmiset tajua, etten halua kritisoida heidän valintojaan, vaan kertoa rehellisesti oman tarinani, jotta he eivät koe olevansa yksin, jos ja kun kokevat saman. Porukka olis todella yllättyneitä, kun tietäisivät, millaiset alan huippunimet kärsivät tästä samasta asiasta. Mutta olkoon kunkin oma asia, jos haluavat asiasta kertoa joskus... Jokainen tehkööt omat valintansa, mutta on tärkeää tietää riskit. Minä en niistä tiennyt ennen projektia, ja koen velvollisuudekseni niistä kertoa, koska elämäni on ollut helvetillistä väärien valintojeni takia. Toivon samaa kuin sinä, Enni :))

      Poista
  26. Juuri noin! Kenenkään valintoja kritisoimatta minäkin tämän tekstin linkitin erääseen paikkaan, koska halusin tietää, millaisia kokemuksia asiasta oli muilla, ja en ollut kenenkään noissa piireissä vielä nähnyt/kuullut asiasta puhuvan. Lähinnä minua kiinnosti se, puhutaanko näistä riskeistä valmennusten yhteydessä vai ei, ja koska kisavalmennuksessa en ole itse koskaan ollut, niin ajattelin kysellä kokemuksia.

    Aika monissa herätti heti sellaisen valtavan vastustus- ja puolustautumisryöpyn. Painotinkin, että joo, kyllä, hyvä että luotata valmentajaasi ja uskon että ammattilaiset vuosien kokemuksellaan tietävät mitä tekevät. Koska ihan varmasti vuosikausia menestyksekkääsi kisoihin valmentanut henkilö osaa työnsä, enkä sitä epäile hetkeäkään. Mutta mitä se paraskaan valmentaja voi sille, miten kenenkin kroppa toimii? Taikureita he eivät sentään ole. Tämä on todellinen asia ja todellinen sairaus, jonka monet ovat kokeneet ja tulevat valitettavasti kokemaan.

    Kova tarve on vakuuttaa (ehkä itseään eniten?) siitä, että kunhan kaikki vain tehdään prikulleen oikein just eikä melkein, niin mitään tällaista riskiä ei ole. Mikä on toisaalta ehkä totta -niiden geneettisesti onnekkaiden kohdalla. Kaikki eivät sitä kuitenkaan välttämättä ole, ja tätä tuntuu olevan vaikea sulattaa siellä kuplan sisällä. Tuntui, että asenne on se, että ei näistä riskeistä ole edes tarpeen puhua, koska nämä ovat ihan hömpänpömppää, jos kaikki vain tehdään oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on, ettei Suomessa YKSIKÄÄN valmentaja ole tästä asiasta tietoinen. Oma valmentajani oli paras, sen voin väittää ihan ilman leuan väpättämistä. Mutta juuri se, ettei tästä aineenvaihdunnan kimmoisuuden tärkeydestä tiedetä, ja miten sitä ylläpidetään, ja mitkä asiat vaikuttavat sen vaurioitumiseen, ovat se suurin huolenaiheeni. Kukaan valmentaja tässä maassa ei vielä osaa sanoa valmennettavalleen, että "kuule musta tuntuu, että sun ei kannata ryhtyä tähän" tai että "sun ei kannata lähteä tähän toista kertaa, koska pahennat tilannetta entisestään".

      En vois olla enemmän tyytyväinen, jos olisin eka ja vika jolle tämä tapahtuu. Mutta kun en ole. Itse olen saanut lähemmäs 30 yksityisviestiä kohtalotovereiltani :( :( :(

      Mutta mä pidän tästä suurta älämölöä, että kulpan puhjetessa joku ihmisraunio löytäis mun blogin ja mä voisin ehkä ohjata tätä henkilöä oikeiden lääkäreiden ja testien luo, josta löytyy järkeviä syitä sille, että miksi 1500 kalorin päiväenergioilla lihoo tai että miksi sosiaalisesta ilopilleristä tulee ihmisvihaaja ja masentunut jne.

      Poista
  27. Törmäsin tähän kirjoitukseen vasta nyt, vaikka sen postauksesta onkin jo kulunut tovi aikaa. Ihan loistava kirjoitus! Ja niin täyttä asiaa! Itse sairaanloisesta ylipainosta hiljalleen hivuttautuen siirtymässä kohti "normaalia" painoa ja jo nyt ajatustyö on melkoinen, ettei mennä ääripäästä toiseen. Vuosia lääkäreiden syyllistämistä kuunnelleena on helppoa lipsua pelkkien lisäravinteiden varaan ja liikkua endorfiinien huumassa. Tajuamatta mitä tekee itselleen! Tämä oli kyllä niin ajatuksia herättävä postaus, kiitos siitä!

    VastaaPoista
  28. Tuttua settiä, TISMALLEEN saman läpikäyneenä muutamia vuosia sitten tiedän, mistä puhut. Olen aina sanonut (parannuttuani), että fitness-urheilu on ollut itselleni ainoastaan yhteiskuntakelvollinen syömishäiriö - käytit tässä melkein samoja sanoja. On pysäyttävää, miten syvälle kuplaan itsensä saattaakin tuudittaa ja kuinka maailma voi vääristyä.

    Päästin aikoinani kisatavoitteesta irti juuri samalla tavalla kuin sinä ja olo oli todella tyhjä ja surullinen. Iso unelma, jonka eteen on kovasti tehnyt töitä - siitä luopuminen on raskasta.

    Mutta voin ainakin omalta osaltani kertoa, että uusia unelmia tuli ja tulee koko ajan tilalle. Ja ne ovat olleet entistä parempia, kauniimpia ja tuntuvat paljon helpommilta, kuin fitness-aikojen kilpajuoksu oman itsen kanssa. Mikä tärkeintä, ne tulevat sisältä, eivätkä enää niin pitkälti ulkoa - eivät peilistä eikä muista ihmisistä.

    Hurjasti tsemppiä tunnemyllerrykseen! Kohta se on jo ohi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisipa hyvä, jos kaikille lajin pariin lähteville voitaisiin tehdä psykologiset testaukset, joissa etsittäisiin syömishäiriöiset ajattelumallit ja muut vastaavat, ja jos niitä ei löydy, saisi kisalisenssin :D

      Tunteet jo tasaantuneet, itsensä tuntemisen opettelu jatkuu ;)

      Poista
  29. Sä olet ihanan rehellinen. Muista se myös tästä kuultava sallivuus itsellesi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen Mimmu sanoit, milloinhan tuon oppisi... ;) <3

      Poista
  30. Kiitos vielä tätäkin kautta. Itse olen laihduttanut niin kauan kun vain muistan, enkä yhtään ihmettele jos olen vajaatoiminnan itselleni sen vuoksi saanut. Nykyään tilanne on, että haluaisin päästä normaalipainon puolelle (5 kg) mutta viimeiseen kahteen vuoteen ei ole paino pudonnut. Tämä sinun teksti laittoi ajatukset rullaamaan ja pitäisi lopettaa laihdutus. Pääasia kunhan oma terveys ei ole vaarassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava juttu! 5 kiloa on loppupeleissä sellainen määrä, että sen jahtaaminen saattaa koitua kohtaloksi, vaikkei sen saavuttaminen välttämättä olisi fysiikassa edes kovin näkyvä juttu. Normaalipainon määritteleminen on todella hankalaa, BMI:t ja muut taulukot voi treenaavat ihmiset melkein unohtaa. Ja muutenkin, ainoa asia, joka määrittelee meidän normaaliuden, olemme me ITSE. <3

      Poista
  31. Moi Tiia,

    Hyvä kirjoitus. Käyppäs tsekaamassa meidän tiimin kehittämä RecoApp-sovellus, joka auttaa käyttäjää löytämään tasapainoisen fitness-kunnon!

    RecoAppin kehittämisessä on ollut mukana Suomen huippututkijoita, kuten Hulmi, Häkkinen ja valmennuspuolelta PT-Timppa Timo Haikarainen sekä allekirjoittanut, jolla 15 vuoden kokemus puhtaana treenaamisesta:

    http://www.recoapp.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en enää ikinä missään milloinkaan halua olla "fitness-kuntoinen", enkä aio suositella sellaisen kunnon saavuttamista kenellekään. Kaikkia ei voi laittaa fitness-muottiin, siihen tarvitaan muutakin kuin kovaa työtä ja itsekuria.

      Mutta kiitos vinkistä, vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta sovellukselta! Ja kovia nimiä taustalla, jes :)

      Poista
  32. Hyvä ja rehellinen kirjoitus, itsellä painonpudotus meneillään.. joskus nuoruusvuosina ruokien kanssa tuli pelleiltyä enemmän ja vähemmän sekä olen tiedostanut sen, että minulle tuo laji ei sopisi. Vaikka se muka välillä haaveena onkin. Tämä kirjoitus vain vahvisti sitä ajatusta, että se olisi kohtalokasta niin mielelle kuin keholleni. Toivottavasti voit paremmin :)

    VastaaPoista