Elämäni kesä. NOT!

Tästä kesästä oli suuria odotuksia.  Ristittiin se kaveriporukan kanssa Rakkauden Kesä 2012:ksi.  Sarkastisessa mielessä tietenkin, mutta todellisuus oli kyllä myös suorastaan surkuhupaisa.  Haaveissa oli chillailla ja treenailla sopivassa suhteessa, nauttia kesästä ja auringosta, hengata ystävien kanssa biitsillä ja terasseilla.  Kuviin asteli kuitenkin kaikkien savolaisten supersankari Vituiks-Män.

Kisojen jälkeen sunnuntaina syötiin kuin hevoset. Pizza, 2 Arnoldsin donitsia ja puoli litraa jäätelöö luiskahtivat kurkusta alas kuin huomaamatta.  Tai huomasihan sen, voin todella pahoin.  Ajattelin kuitenkin, että maanantaina takas ruotuun.  Ruotuun palaaminen sujui siinä mielessä hyvin, että jatkoin heti salitreeniä (5 krt viikossa) ja parit aamuaerobiset tein myös.  Ruokapuoli oli muuten kunnossa, mutta aina iltaisin teki mieli jotain ”hyvää”.  Paistelin proteiinilettuja ja välillä kävin hakemassa kaupasta karkkia.  Jälkeenpäin tajuan, että yksi syy himoita herkkuja oli varmasti tarpeeni täyttää tuo tyhjä tila kisojen jälkeen. Ja se tyhjyyden tunne oli iso. I S O!!

Kävimme ystäväni kanssa ihanalla viikon lomamatkalla toukokuussa Turkissa. All Inclusive ja open bar tekivät kaksikolle T & T kauppansa.  Otin muutenkin selkeästi ja tietoisesti takaisin ”menetettyjä aikoja” ystävien kanssa, eli viikonloput menivät kissanristiäisissä ja lonkero maistui.  Pian alkoi ahdistaa.  Uuden tavoitteen puuttuminen ja taustatuki puuttuivat, en osannut motivoitua tarpeeksi vain itsestäni.  Ahdistus ilmeni herkku-transsina.  Saatoin olla bileissä niin ahdistunut ja väsynyt, että katseeni alkoi ihan konkreettisesti hämärtyä ja koin kammotavan fyysistä tarvetta päästä kotiin syömään vatsani täyteen. Makuunin kautta luonnollisesti.  Ja kilot eikun kolisivat takaisin, vaatteet alkoivat kiristää, samoin vanne päässä.

Kas, jälkiruokapöytä!

Kas, 2 drinkkiä yhden hinnalla!

Viikolla jaksoi tsempata, viikonloppuisin olin aivan viettieni vietävissä.  Kuppi maistui ja hauskaa riitti.  Juhannusmatka Barcelonaan oli piste iin päälle.  Huipuin reissu ikinä, 4 päivää ihanimpien ystävieni kanssa ja loistavia muistoja.   Silti koko ajan jotenkin ahdisti.  Ihmettelin, miten mukava päivä biitsillä isolla porukalla tuntui niin epämiellyttävältä, että olisin halunnut siirtää pyyhkeeni 50 metrin päähän muista. Onneksi sangria toimi pelastavana enkelinä, sitä kun veti kuten vettä, sai aikaiseksi sellaisen tilan, ettei mikään tuntunut miltään, kaikki oli vähän ”ihan sama”.  Kotiin paluu oli ahdistava. Olo oli jo niin kurja, etten tiennyt mitä tehdä. Lähdin etsimään uutta valmentajaa ja jotakin, joka ottaisi minua niskasta kiinni. 

Pähkäilin pitkään 2 ammattilaisen välillä ja päädyin toiseen.  Kuukausi tehtiin kovaa treeniä ja todella tiukkaa ruokavaliota. Paino nousi edelleen puoli kiloa viikossa.  Palautuminen kesti normaalin 2 päivän sijaan jopa 4 päivää!  Iltaisin jalkani olivat niin turvoksissa, etten uskaltanut kyykistyä, koska pelkäsin reisieni repeävän.  Tukka alkoi lähteä päästä, huomasin irrottavani ison hiustupon harjastani joka toinen päivä, ennen sen tein kerran kuukaudessa.  Yöunet olivat mitättömiä, hikoilin öisin niin paljon, etten saanut nukuttua ja dieetiltä tuttu ravaaminen vessassa jatkui.  Tässä vaiheessa valmentaja sanoi, että nyt ei ole kaikki kohdallaan.

Samoihin aikoihin ystäväni soitteli minulle ja sanoi törmänneensä yhteen blogiin netissä, joka kertoi kilpirauhasen vajaatoiminnasta.  T huomautti minulle hellävaroin, että oireethan täsmää aika hyvin minuun, ja etten ole enää ollut oma itseni vähään aikaan, vaan masentunut, vetäytyvä, hiljainen.  Menin lukemaan ko. blogin, ja silloin se iski päälle: Kuin omia oireitaan luettelisi!  Näiden kohdalle laitoin rastin:

-  väsymys, voimattomuus, uupumus (siis se väsymys on jotain AIVAN käsittämätöntä!!)

-  masennus, alakulo, toivottomuus ja haluttomuus tehdä asioita joista on ennen nauttinut

-  unohtelu (vessan vetämisestä tuli överivaikea asia muistaa, en myöskään muistanut, mitä tein eilen jne…)

-  painonnousu ja rasvan kertyminen (varsinkin keskivartaloon, jippii nää tissit on kivat, mut vatsamakkarat ei, mä haluan kivan perseeni takaisin!)

-  keskittymiskyvyn heikkeneminen

-  aloitekyvyn heikkeneminen (pyykkivuoron varaaminen – hirrrrrrrveen hirvvvveen vaikeeta, pyykkiä kertyi 6 koneellista, kun ”en vaan saanut aikaiseksi”..)

-  tunne yleisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin heikkenemisestä

-  vetäytyminen sosiaalisista tilanteista (ei jaksa seurustella ihmisten kanssa, ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin)

-  kuivat limakalvot (nenä oli hiekkapaperia)

-  hiustenlähtö

-  turvotus kasvoissa, käsissä, jaloissa jne. (naama oli (on) oikein kiva, ilmapallon muotoinen!)

-  matala ruumiinlämpö, (ruumiinlämpöni on semmonen 35-35.5 C)

-  lihaskrampit, lihasheikkous

-  uniongelmat (ai niinkö? viimeks nukkunu yhtenäiset yöunet kesällä 2011)

-  aivosumu (koko ajan samanlainen olo kuin juuri päiväunilta herättyä, ihanku katselisi itseään ulkopuolelta)

Ihan kiitettävä lista… Tuohon lisäisin vielä pelkotilat - en meinannut uskaltaa käydä öisin vessassa, kun pelotti. Lisäksi se yleinen AHDISTUS oli jotain ihan älytöntä! Oli semmonen fiilis, että olisi ollut pakko päästä ulos omista nahoistaan.  Myös kipukynnyksen madaltuminen on tyypillinen oire, yhtäkkiä kynsihuollosta kiemurtelin kivusta (ei ole todellakaan sattunut pätkääkään koskaan aiemmin) ja salilla kova treeni sattui niin, että yleensä niistä jalkaprässeistä ei selvitty kuin huutamalla.  Edelliset oireet ovat siis kaikki KILPIRAUHASEN VAJAATOIMINNAN oireita.

Oli käsittämätöntä, etten ollut huomannut omia oireitani, ennen kuin joku muu niistä mainitsi. Miksiköhän? No luultavasti siksi, että nämä oireet ovat hiipineet osaksi minua, eivätkä tulleet kertarysäyksellä. Toisekseen meillä kilteillä tytöillä on tapana ajatella, että vika on meissä. Fitness-maailma ja sen luomat paineet eivät todellakaan tue syiden etsimistä muualta!!  Ensimmäinen looginen selitys itsellenikin oli:  ”Olen huono. Minulla ei olekaan itsekuria. En ole yhtä vahva ja hyvä kuin muut. Minä nyt vaan olen tällainen. V**un luuseri. Läski.”

Tähdenlentoja fitness-maailmassa nähdään paljon. Lupaavat kisaajat käyvät ensimmäiset kisansa ja sitten häviävät kuin tuhka tuuleen.  Luulen tietäväni, minne he menevät.  He menevät kilpirauhas-helvettiin, eivätkä edes itse tiedä sitä. Minulle oli myös lähellä käydä niin. Oli hilkulla, etten jäänyt kotiin häpeämään itseäni. Häpeä uudesta ulkomuodosta ja ihmisten odotusten pettämisestä olivat (ja ovat) aivan hirveitä. Ovat ne tietenkin edelleen, mutta nyt minulla on myös diagnoosi ja tiedän, että voin vielä joku päivä voida hyvin.  

Tällä alalla paineet ovat kovat. Lehtien ja netin kuvissa alan harrastajat poseeraavat vain ja ainoastaan kisakuntoa lähetelevässä kondiksessa, illuusio siitä, että kaikki ovat aina kireitä, on helposti luotu katsojien päähän.  Toki turha tästä on vain ulkopuolista painetta syyttää, otan osan syystä omalle sairaalle pääkopalleni, joka ei halua hyväksyä itseään sellaisena kuin on.  Kisakunnon jälkeinen pullahtaminen (oi mikä ihana termi :DD ) on aivan normaalia, mutta on pakko muistuttaa, että se normaali pullahtaminen meni itselläni jo 10kg sitten.  Kai se jonkin sortin fitness-ennätys on tämäkin, että viidessä kuukaudessa on ottanu kiloja takas 18… :D

Vaikea on ollut myös suhtautua uuteen kroppaan siksi, koska rasva ei ole tullut takaisin sinne, mistä se on lähtenyt. Mä olen nykyään ihan hirvee läskimaha. Ennen suurin osa rasvoista oli jaloissa, nyt painopisteenä tuntuu olevan keskivartalo. VMP.  Hyvästi kaikki duunivaatteet, kauluspaidat ja housupuvut. EI MAHDU EI!! 

Onneksi kuitenkin koen sen pahimman ajan olevan jo ohi.  Marssin heinäkuussa yksityiselle lääkärille (kun työterveyslääkäri ignoorasi tilani TÄYSIN!) ja tämä määräsi mulle oireiden perusteella koelääkityksen, henkiset oireet helpottivat viikossa, parissa.  Siitä tietää, että lähdimme lääkitsemään oikeaa asiaa.  Mielialani nousi silmissä, pelkotilat ja ahdistus väheni melkein nollaan! Se oli huikea tunne! Enää ei asiat näyttäneetkään niin toivottomilta.  Kroppa ei tottele kuitenkaan vieläkään.  Paino jumittaa, vaikka mennään tosi maltillisilla kaloreilla. Lääkitys ei ole vieläkään annostukseltaan kohdallaan, ja voi myös olla että tarvitsen muitakin kilpirauhashormoneja kuin tuo perus tyroksiini.

Käväisin myös eräällä toisellakin lääkärillä, funktionaaliseen lääketieteeseen perehtyneellä sellaisella.  Hän epäili, että dieetin takia lisämunuaiset ovat uupuneet, jonka takia ehkä kilpirauhanenkin mennyt vajaatoimintaan.  Lisää kalliita testejä on taas tehty (mä olen niiiiiiiiiiiiiin peeaa!)  ja yritetään saada joku tolkku tähän hommaan.  Olen nyt syönyt lisäksi 3 viikkoa paleo-ruokavaliota, jolla yritetään tukea minun suolistoni toimintaa ja vissiin poissulkea kaikki mahdollisten autoimmuunisairauksien aiheuttamat tulehdukset kropassa.  Paleo, say what?  Eli täysin viljaton, maidoton, palkokasviton, soijaton ja sokeriton ruokavalio.  Ts. bye bye maitorahka :( 

Muutos ei ole ollut kovin suuri toteuttaa, vaihdoin vain aamun kaurapuuron pois ja korvasin maitorahkan kanalla ja kasviksilla.  Suurin murheenkryyni on ollut kahvimaidon korvaaminen, onneksi sen voi helposti tehdä kookosmaidolla, mutta hitto mikä duuni on roudata sitä töihin tai mukaan pulloon, jos menee kavereiden kanssa jonnekin kahville… Huoh. No mutta, mitä sitä ihminen ei tekisi terveytensä takia, eikös vaan…?

Suunta on siis oikea, mutta vauhti pirun hidas.  Toivo elää, valoa on tunnelin päässä ja plaa plaa plaa plaa., mutta mun temperamentilla ja maltilla tämä on kyllä aivan hirveää aikaa.  Haluaisin olla vaan normaali itseni ja NOPEASTI!  Harmittaa, että ilon aiheeni nykyään ovat että ”talvi tulee, saan laittaa vaatetta päälle ja verhoilla ällöttävän itseni! Eikä tarvii lähtee kotoa mihinkään ihmisten ilmoille, tiedä vaikka tulis joku tuttu vastaan ja taas saa hävetä!”  This is not me! Paitsi että on. Tällä hetkellä.  Ja pakko elää tässä päivässä ja yrittää olla itselleen armollinen.  Annan kropalleni aikaa toipua ja yritän levätä mahdollisimman paljon.  Jos tuntuu pahalta lähteä ulos tms., jätän menemättä.  Yritän myös pysytellä positiivisena ja uskoa huomisen olevan taas parempi. Tämä on perus pessimistille hirveän vaikeata, mutta kirjoittelen mm. kiitollisuus-päiväkirjaa, eli iltaisin laitan ihan konkreettisesti ylös niitä asioita, joista olen onnellinen.  Positiivista ajattelua VOI opetella ja sillä on todella suuri rooli myös ruumiin paranemisessa. Kaikki lähtee päästä.

Rakkauden Kesä 2012 oli siis katastrofi, mutta sit taas toisaalta, ei sinne päinkään.  Tällä hetkellä koen olevani rakastetumpi kuin ehkä koskaan: Ystäväni ovat olleet niin lähellä, että ovat passittaneet minut kirjaimellisesti hoitoon. Kukaan heistä ei ole hylännyt minua, vaikkei minussa ole fitnessiä enää nimeksikään. Kaikki ovat olleet kannustavia ja koen olevani tärkeimpieni silmissä hyväksytty.  Kävin lauantaina ystäväni, herra Maustemakkaran ;) kanssa kaffilla ja hän sanoi: ”En minä tykkää susta siksi, miltä näytät, vaan siksi mitä sulla on tuolla pään sisällä…”  Awwwww, mä en kestä!! Ja niinhän se varmaan on, pitäis vaan osata ajatella myös itsestään tuolla tavalla.

Tässäpä tavoitetta kerrakseen....

Lohduton ja sekava teksti tästä tuli, mutta palaan näihin teemoihin varmasti vielä yksittäinkin.  Nyt historia on siis käsitelty ja pääsen seuraavaksi kirjoittelemaan enemmän nykypäiväisistä asioistani, kuten treeneistä, ruokavalioista, onnistumisista ja haasteista. 

Pysytään positiivisina ja uskotaan että asiat järjestyy!  Koska niinhän niillä on tapana! Tänään olen onnellinen uudesta saliohjelmastani ja siitä, että sain tälle iltapäivälle ajan mun hierojalleni, JEIJ!!! :)

wakkauwella,

Tiia